maanantai 31. joulukuuta 2012

Lee Child: Epäilty


Pidän kovasti Lee Childin äijäkirjallisuudesta, mutta tunnustaa täytyy, että toiset kirjat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Tämä viimeksi suomennettu (mistä hemmetistä suomennoksen nimi on tullut - alkuperäinen nimi on The Affair) on siitä huonommasta päästä. Lähinnä tuntuu olevan kyseessä idea sitoa Reicherin liikkeelle lähtö hänen sotilaspoliisiuraansa. Kirjassa on useita henkilöitä, jotka esiintyvät aikaisemmissa kirjoissa (ja Reicherin myöhemmällä aikajanalla) ilman muuta varsinaista olemassaolon oikeutta.

Tarina on sijoitettu Mississippiin, jossa on pikkukaupunki, sotilastukikohta ja oudosti murhattu nuori valkoinen nainen. Reicher lähetetään peitetehtävässä tukemaan sotilastukikohtaan lähetettyä sotilaspoliisia, koska eräs epäilty on tärkeän senaattorin poika. Epäilyksiä levitetään joka suunnalta pikkukaupungin naissheriffiä vastaan; hän on ennen ollut merijalkaväessä. Lee Child vihjailee väriongelmiin yleensäkin vain varovasti; tässä kirjassa valkenee, että kaupungissa on jo surmattu kaksi kaunista nuorta naista samalla epätavallisella tavalla, mutta molemmat olivat mustia; mellakka nousi vasta valkoisesta naisesta. Ja naissheriffi on tietenkin varsinainen "southern belle",  jolla on vyötärö, jonka ympäri Reicher saa kätensä ylettymään.

Juoni, muuten, on täynnä reikiä, joista menisi hevonen hattu päässä. Ärsyttävää. Jos ette ole lukeneet Reicher-kirjoja, älkää aloittako tästä. Ja jos olete, lukekaa jokin niistä aikaisemmista uudelleen mieluummin kuin "Epäilty".


perjantai 28. joulukuuta 2012

Jane Seymour Hans Holbeinin kuvaamana

 

Hilary Mantel: Syytettyjen sali


Thomas Cromwell on yhä enemmän kuningas Henrikin virkamies ja papereiden ja oikeusjuttujen ympäröimä (jatkoa kirjalle Susipalatsi). Hän on menettänyt perheensä lukuunottamatta Gregory-poikaa, joka on kiistatta pettynys isälleen: kiltti, kuuliainen, hyvä hovimies, mutta tyhmä kuin vasemman jalan saapas. Hovissa jaksetaan herjata Cromwellia hänen alhaisen sukuperintönsä vuoksi. Hän nielee horjumatta kaiken, muta ei unohda  mitään. Kun Henrik haluaa päästä eroon Anne Boleynista ja Cromwell loihtii tyhjästä aviorikossyytteitä, kaikki syytetyt ovat miehiä, jotka aikoinaan pilkkasivat ja loukkasivat kardinaali Wolseytä, josta Cromwell yhä näkee unia.

Kirjasta käy ilmi, miten Cromwell irtautuu ihmisistä, jotka ovat olleet hänelle tärkeitä. Katariina Aragonialaisen hän tapaa tämän kuolinvuoteella. Ainoa ystävä on Hapsburg-keisarin lähettiläs Chapuys, jonka kanssa hänellä on poliittinen erimielisyys. Nuoret miehet Cromwellin taloudessa muuttavat muualle ja perustavat oman perheen.

Anna Boleyn suorastaan fyysisesti liukuu pois Cromwellin maailmasta; kun Anna joutuu Toweriin hän "valuu käsien läpi maahan kuin vesi" pudotessaan polvilleen maihinnousulaiturille. Jane Symouria Cromwell luonnehtii Chapuysille tämän kysyessä, mitä Henrik tytössä näkee: "Hän on tyhmä. Se on Henrikistä lepuuttavaa." (Ei muuten pidä paikkaansa; Jane saa harvoin suunvuoron kirjassa, mutta osoittautuu joka kerran harvinaisen salaälykkääksi ja ironiseksi nuoreksi naiseksi - aikaisemmin Cromwell oli hänestä viehtynyt, mutta luovutti, kun kuningas kiinnostui tytöstä.)

Kirja on täynnä syvää pessimismiä, jota tuntee mies, joka on ollut optimistinen ja päättäväinen, mutta on joutunut itsevaltiaan pyöveliksi. Vanha Cromwell näkyy esimerkiksi kohdassa, jossa ensimmäinen "tunnustus" kiristetään Annaan rakastuneelta luutunsoittajalta; hänet suljetaan yöksi joulukaappiin, jonka hän uskoo olevan täynnä haamuja. Kohtauksen jälkeen Cromwell käskee hävittää riikinkukonsulista ehdyt enkelinsiivet, joita hänen Grace-tyttärensä oli rakastanut, mutta joista on nyt tullut haamujen ilmentymä. Toinen karmiva kohta on Ranskasta tuotu pyöveli, joka vakavasti selittää, miten hän aikoo katkaista Annan pään niin, että syntyy mahdollisimman vähän hämminkiä ja tuskaa mestattavalle. Tyypillistä tälle kirjalle; ammattimies tekee työnsä eikä pohdi sen merkitystä.

En tiedä, odotanko vai pelkäänkö kolmatta osaa. Kuvaus synkkenee, mutta näistä ihmisistä on vaikea irtautua.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Clive Cussler & Justin Scott: Vakooja


Jo kolmas Isaac Bell -kirja suomeksi. Ensimmäinen oli erinomainen, toinen maistui hiukan toistolta ja nyt alkavat olla eväät lopussa. Vahinko. Kirjat on sijoitettu 1900-luvun alkuun, jolloin miehet olivat sankarillisia, konnat konnamaisia ja naiset kaunottaria.Sankari Isaac Bell on Van Dorn -yksityisetsiväyhtiön paras mies (Pinkerton esikuvana). Hän on pitkä, vaalea, komea ja pukeutuu aina valkoisiin paitsi silloin, kun esiintyy valepuvussa. Hän kantaa Derringeriä hatussaan, Coltia ja Browningia varapatruunoineen taskuissaan ja kultarahoja hän loihtii esiin aina tarvitessa.

Näin naisena on pakko todeta, että tosielämässä hänen takkinsa istuisi melko huonosti - kaikki se rauta taskuja venyttämässä. Lsäksi hän olisi melko nuhruinen näky - höyryveturien aikakaudella ei voi seikkailla pitkään kokovalkoisissa. Mutta ei - hänhän on sankari, ja 1900-luvun alussa sankarit säilyivät tahrattomina.

Hänen morsiamensa Marion on myös huikaiseva - oljenvaalea tukka, korallinvihreät slmät (korallinvihreät? No olkoon), pitkä ja mykistävän upeasti pukeutunut.

Lisäksi kirjoissa on kultakuume, rautatien rakennus länteen, San Franciscon maanjäristys (ensimmäisissä) ja kansainvälisiä vakoojia riesaksi asti tässä kolmannessa osassa. Ja kaunottaria; valitettavasti Isaac niittasi tulevaisuutensa Marioniin heti alussa, hänellä olisi tarjolla naisia joka osassa. Ai niin, oopiumiluolia ei myöskään saa unohtaa.

Kävihän jo selväksi, että kyseessä ovat kunnon vanhan ajan seikkailukirjat, joissa sankari voi hypätä täyttä vauhtia kiitävästä junasta tai tapella sukellusveneessä ja sen jälkeen pudistaa pölyt takistaan ja jatkaa kuin ei mitään?

Olen huvittunut myönteisellä tavalla. Mukavaa tulla aina väliin kunnolla vedätetyksi aivot narikkaan -tyyliin.

tiistai 18. joulukuuta 2012

Juha Vakkuri: Afrikan ympäri


Afrikkalaisia puskatakseja


Vakkurin "Afrikan poikki" oli miellyttävää luettavaa. "Afrikan ympäri" on lisää samaa. Soisin afrikkalaisia vihaajien lukevan tämän kirjan - ei silti, eivät heidn mielipiteensä minnekään muutu. Vakkurilla on kuitenkin todella monivuotinen ja monipuolinen kokemus maanosasta, in että jos hän toteaa afrikkalaiset lämpimiksi ja ystävällisiksi ihmisiksi ja erittäin rehellisiksi, niin minä ainakin vakuutun.

Tietenkään kuvaa eivät huononna huolella kuvatut tinkimiskohtaukset, joista Vakkuri useimmiten selviää letkeästi ja jotakuinkin kunnialla - minkä jälkeen hän usein antaa vastaväittäjälle vhn ylimäräistä ja jättää jälkeensä ilahtuneen ja kiitollisen miehen, useimmiten puskataksin kuljettajan tai kyydin järjestelijän.

Vertailin koko ajan kirjaa tunnetun matkailijan Paul Therouxin Afrikka-kirjaan "Dark Star Safari" Kunnialla Therouxkin selviytyy, mutta suuremmalla pelolla ja epäluulolla. Siinä, missä 65-vuotias Vakkuri kantaa ikänsä levollisesti ja kunnialla, 60-vuotias Theroux jaksaa nipottaa afrikkalaisesta tavasta kutsua hänt vanhaksi mieheksi, vaikka se selvästi on trkoitettu kohteliaisuudeksi. Senköhän vuoksi Therouxille eivät naiset tehneet ehdotuksia kuten Vakkurille - vai onko amerikkalainen häveliäästi jättänyt kohdat pois? Vakkuri joka tapauksessa saa suorasukaisia tarjouksia ja ohtii, vetääkö jokin hänessä puoleensa erityisesti kalakauppiaita.

Vakkurin rakkaus afrikkalais-suomalaiseen kulttuurikeskukseen Villa Karoon tulee esiin sydämeenkäyvästi. Taas kija, jota suosittelen. (Valokuvat ovat tummia ja tuhruisia; luultavasti paino-ongema, koska värikuvat on painettu kirjaan mustavalkoisina. Pieni virhe.)

keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Katherine Pancol: Kilpikonnien hidas valssi


Kirja on suoraa jatkoa "Krokotiilin keltaisille silmille". Edellisen kirjan kiltti sisar kirjoitti menestysromaanin eikä hänellä nyt ole rahahuolia. Hänen vanhempi tyttärensä, kaunis ja tunteeton Hortense, on painostanut äitinsä muuttamaan Pariisin hienostokaupunginosaan ja sittena itse noin vain häipynyt Lontooseen opiskelemaan muotisuunnittelijaksi. Kaunis ja häijy sisar Iris on masentuneena parantolassa, mutta ryhdistäytyy ja muuttaa sisarensa luo lupaa kysymättä. Iriksen aviomies puolestaan on rakastunut kälyynsä Josephineen. Ihmissuhteet ovat siis heti aluksi solmussa.

Lisäksi Pancol lisää vauhtia tarinaan. Nyt mukana on kaksi noitaa, mustaa ja valkoista magiaa harjoittavat. Kuollut mies lähettelee postikortteja. Lisäksi appiukolle syntyy vauva, joka tulee suoraan taivaasta ja muistaa keskustelunsa Mozartin kanssa. Pitäisi vielä mainita hienostotaloa vaivaava sarjamurhaaja - tai paremminkin asukkaita vaivaavat poliisit, jotka kehtaavat kuulustella heitä.

Toden totta - alkuun ihmettelin, miksi tapojeni vastaisesti sotkeuduin viihderomaanikirjailijaan Nyt olen koukussa. LIsää Pancolia!





torstai 6. joulukuuta 2012

Peter May: Poikkeuksellisia ihmisiä


Peter May on syntynyt Glascowissa ja asuu Ranskassa. Juuri niin tekee tämän kirjan päätutkija Enzo Macleodkin, entinen Skotlannin poliisin tekninen rikostutkija, tapahtuma-aikaan biologian professori Ranskassa - sotkuinen yksityiselämä on tilanteen syy. Hänen äitinsä oli italialainen ja isänsä skotlantilainen - "kuolettava yhdistelmä", sanoo Enzo.

Kirja on varsin hyvä aarteenetsintätarina. Enzo on tullut lyöneeksi vetoa, että pystyy rataisemaan yhden Ranskan seitsemästä ratkaisemattomasta murhamysteeristä. Kohteeksi tulee seitsemän vuotta aikaisemmin jäljettömiin kadonnut poliitikko, kun Pariisin viemärissä romahtaa yksi kattoholvi ja seinästä tipahtaa metallilaatikko. Laatikossa on pääkallo ja erikoinen kokoelma esineitä. Kallo kuuluu kadonneelle poliitikolle.

Enzo jäljittää esineiden vihjeiden perusteella uusille paikoille, joista löytyy lisää poliitikon osia ja uusia vihje-esineitä sekä joka kerran myös uusi mystisesti kuollut henkilö. Enzon apuna on melkoisen sekalainen amatöörijoukko ja loppukohtauksessa tehdään todellisia henkilökohtaisia sankaritekoja.

Harvinaisen hyvä ja vetävä kirja, kiinnostavia henkilöitä eikä jännite lopu kesken kaiken. Enzo on tavallaan hellyttäväkompuroija ja toisaalta taitava sankari ja apuporukallekin sattuu. Suosittelen.

torstai 29. marraskuuta 2012

Håkan Nesser: Toden ja ilveen verkko

 

Olen silloin tällöin lukenut Nesseriä ja joskus jopa pitänyt hänestä. Tämä oli kuitenkin jotensakin mitäänsanomaton kirja. En välittänyt uhreista enkä heidän kohtalostaan, poliisit eivät oikein tulleet esiin, joten juoni jolkotteli omaa tahtiaan. Tylsää.

Jonkinlainen välähdys oli kohta, jossa Van Veetereniä, Nesserin sankaripoliisia, eräs asiakas kyseli nimellä "se vastenmielinen" ja kaikki tiesivät poliisilaitoksella heti, kenestä puhuttiin.

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Agatha Christie: Totuus Hallavan hevosen majatalosta

Vanhaa kunnon dame Agathaa. Tällä kertaa asialla on tutuista sankareista ainoastaan Ariadne Oliver, Agathan pilapiirros itsestään (ja sittenkin täysin sivuhahmona).

Pääasiana on pahamaineinen entinen majatalo, Hallava hevonen, jossa nyt asuu kolme noitaa. Yksi on vanhanaikaista lajia, joka uhraa valkoisia kukkkoja (eikö niiden pitäisi olla mustia?), yksi vaipuu transsiin ja pukeutuu sariin, ja yksi leikkii laatikolla, jossa on vilkkuvia valoja ja kuuluu sähköisiä ääniä. Lisäksi on puhe "kuolemankaipuusta".

Tämä kuolemankaipuu-juttu minua ärsyttikin. Jos kirja olisi kirjoitettu 30-40-luvuilla, olisin pannut teeman Freudin tiliin, mutta etulehden mukaan ensimmäinen painos on vuodelta 1961. Ei kai nyt sentään? Surisevia laatikoita, sähkölamppuja ja kuolemankaipuu? Onneksi varsinainen murhajuoni oli järjellinen ja loppuratkaisu rehellisesti yllättävä.

Paremman tekemisen puutteessa voi aina lukea Christietä.



tiistai 27. marraskuuta 2012

Ursula LeGuin: Harhakaupunki

 

Ursulan kolme ensimmäistä scif-romaania on nyt suomennettu: Rocannonin maailma, Maanpakolaisten planeetta ja Harhakaupunki (City of Illusions). Luin ne eikoinaan vaiheessa, jossa vasta opettelin lukemaan englanniksi, joten alkuperäinen muistikuva on hutera. Muistelen kuitenkin
pitäneeni tästä nimenomaisesta kirjasta jotensakin paljon. Odotukset olivat siis kohtalaisia.

Alku takkusi, koska kääntäjälle tuli kohtuuttoman paljon kielioppivirheitä, joissa monikko ja yksikkö heittelehtivät. Aioin jo heittää koko kirjan seinään, mutta yllättäen kääntäjä tavoitti vireen ja tekstistä tuli kirkata ja kuulasta. Oikeastaan eräs parhaista lukemistani LeGuineista.

Tosin kirja todisti todeksi varhaisten (siis noin 70-luvun) feministien valitukset Ursulan kirjoista: tässäkin on vain kaksi naista, joista toinen jätetään heti alussa ja toisen kohtalo jää avoimeksi. Pääteema, eli valheen ja toden ristiriita, on loistavasti kuvattu. Samoin lopun kysymys - onko päähenkilä menossa kotiin vai kodista pois? Koskettava kirja. Suosittelen. 









sunnuntai 18. marraskuuta 2012

John M Ford: The Final Reflection

Star-Trek -maailmassa (siinä aivan ensimmäisessä - kapteeni Kirk ja niin edelleen)  klingonit ovat täysiä pahiksia.

Poikkeus on tämä kirja, jossa kuvataan klingoneiden ja ihmisten yritystä keskinäiseen diplomatiaan klingonien näkökulmasta. Olen todellakin aina pitänyt tästä. Klingonien suhtautuminen siihen, että Maan ihmiset pelkäävät heitä hysteerisesti - "olisivat hölmöjä, jos eivät pelkäisi" - on tervettä järkeä ja kunniakäsitys ei loppujen lopuksi eroa ihmisten vastaavasta. LIsäksi pidän kirjan henkilöistä.

Keskeisenä teemana on myös shakki tai oikeastaan klingonien versio shakista, klin zha. Mr Spock esiintyy lyhyen ajan lapsena, joka pelaa shakkia klingonkapteeni Krennin kanssa.

Taitavat olla poissa muodista, nämä alkuperäisen Star Trek -sarjaan perustuvat kirjat? Sääli, joukossa on hyviä.


lauantai 17. marraskuuta 2012





Antony Beevor: Toinen maailmansota

Beevor on suosittu historioitsija, mutta nyt hän on haukannut kunnollisen palasen; koko toisen maailmansodan. Kirjassa on yli 900 sivua, mutta silti enemmän kaipaisi.

Beevor on käsitellyt erittäin selkeästi ryhmitellen kaikkia rintamia mukaan lukien sellaiset, joista ei yleensä juurikaan tietoa ole löytynyt, kuten Kiina ja Kaakkois-Aasia. Olen lukenut varsin paljon sotahistorioita, mutta ilti vastaani tuli aikaiemmin minulle tuntemattomia ykityiskohtia. Onko useinkaan luettu japanilaisten systemaattisesti, upserien johdolla harrastamasta ihmissyönnistä?

Beevorin aikaisemmissa kirjoissa on usein hukuttu pataljooniin ja divisiooniin, mutta nyt hän on hiukan jarrutellut teknisten yksityiskohtien selostamista. Sen sijaan inhimillisiä sattumuksia ja kompia on mahtunut mukaan. Aamulehden arvostelija ei tuntunut pitävän kirjasta - käytti sanaa "populistinen" - mutta minusta on kiinnostavaa lukea myös yksittäisistä ihmisistä. Beevor itse kirjoittaa jälkisanoissaan, että ihmiset katoavat helposti lukuihin, miljoonat kuolleet saavat unohtamaan, että jokainen heistä on ollut yksityinen ihminen, jolla on ollut tunteita ja henkilöhistoria.

On myös viihdyttävää todeta Beevorin suhtautuminen kenraaleihin ja valtionpäämiehiin sankariksi ylentämisen ja hirviöksi alentamisen sijaan. Esimerkiksi huomautukset kenraali Mark Clarkista, joka kuljetti mukanaan 30 hengen omaa PR-ryhmää tai MacArthurista, joka rakasti tulla valokuvatuksi piippu hampaissaan tähyillen mietteliäästi Tyynenmeren horisonttiin, jonne hän oletettavasti pian rantautuisi tuomaan vapauden Filippiineille. (Kenraali Clark muuten nousi sukellusveneestä Pohjois-Afrikan rannikolla käymään salaisia neuvotteluja ranskalaisten kanssa, sekoitettiin salakuljettajiin ja pakeni sukellusveneeseen ilman housuja. Vähemmän arvokas hetki, jota PR-ryhmä ei taatusti käsitellyt.)

Beevorilta on aikaisemmin suomennettu kirjat "Stalingrad", "Berliini 1945", "Taistelu Kreetasta", "Taistelu Espanjasta", "Normandia 1944" ja "Pariisi miehityksen jälkeen".

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Luetut 2012 lokakuu



Häpeällisen vähän on tullut luettua, joten täytyy arvostella lokakuun kirjat kerralla.


Bill Bryson: Sisään!

 

Brysonin uudempi historia lähes kaikesta.  Kiehtova kirja, koska hän ei kerta kaikkiaan malta pysyä aiheessa, mikä se sitten onkin. Tällä kertaa aloitetaan viktoriaanisesta pappilasta ja suhataan yli koko maapallon (tai ainakin Euroopan ja Yhdysvaltojen). Rakastan hänen tapaansa kerätä eksentrisiä kertomuksia eksentrisistä ihmisistä alkaen muinaisesta roomalaisesta, joka hukkasi henkikökohtaisen Priapus.riipuksensa ja päättyen lentokoneisiin - eikä tässä järjestyksessä.


Dean Koontz: Kuun valo

 

Koontz on kauhukirjasuosikkini, koska hänen kirjansa  ovat niin lempeitä. Tässä on myös autistinen poika (tai nuori mies), joka saa ymmärtämään autismin olemusta. Tietysti mukana on myös se fantastinen kauhukirjailmiö, hullu tiedemies. Paljastan kaiketi suurenkin salaisuuden kertomalla, että kyse on nanoteknologiasta, jonka kanssa päähenkilöt joutuvat tekemisiin yllättäen ja pyytämättä.


Katherine Pancoli: Krokotiilin keltaiset silmät

 

Kirja kilteistä sisarista ja häijyistä sisarista, Pariisin rikkaista ja krokotiileista. Miellyttävän moraalista, koska toki hyville pitää käyd hyvin ja ilkeille huonosti. Yhden jopa syö krokotiili. En yleensä harrasta viihdekirjoja, mutta jotenkin tämä vet
Muuten, lihavat ovat niitä kilttejä ja sorrettuja, laihat ilkeitä ja kehnon lopun saavia. Se on oikein, eikö olekin?

Ja yksi henkilö kirjoittaa romaanin 1100-luvun Ranskasta, jossa sankaritar nai viisi miestä. Hiukan paljokasta.


John Verdon: Numeropeli

 

Ovelin dekkarijuoni jonka olen tavannut. Sarjamurhaaja tuntuu lukevan ajatuksia. Poliisi on sittenkin se nokkela. Oikeastaan sääli, että loppuselvitys on yksinkertaisempi kuin mutkitteleva tarina antaa odottaa. Kannatettavin jännityskijra pitkiin aikoihin.


Paricia Wrede: Snow White and Rose Red

 

Tor-kustantamo aikoinaan julkaisi kirjasarjan, jossa vanhoja klassisia satuja kirjoitettiin uudelleen. Tässä Grimmn veljesten "Lumivalko ja ruusunpuna" on sijoitettu Elisabetin aikaiseen Englantiin, konnina ovat tohtori John Dee ja Ned Kelly ja haltiakuningatar on mukana toiminnassa. Olen lukenut kirjan usein ja piän siitä edelleenkin. Iltasatu klassiseen tyyliin.


Juha Valste: Ihmislajin synty

 

Asiallinen kirja otsikon mukaisesta aiheesta; esi-ihmiset on esitelty kelpo eläintieteelliseen tyyliin. Löytöpaikat, löydökset, kuvaus, mahdollinen ravinto ja elämäntapa. Hyvä yleisesitys kiinnostavasta aiheesta.