tiistai 17. joulukuuta 2013

Annuka Salama: Piraijakuiskaaja


Jatkoa "Kärmeenlumoojalle",  faunoidikirjalle. Unnamja Rufus (ja muu jengi) päätyvät Kaliforniaan. Siinä kohdassa alkoi tuntua, että kyseessä on teinimatkakirja, mutta onneksi olin väärässä. Loppukohtaus, josa Unna hylkäsi Rufuksen, sai ikääntyvän naisen itkemään kyyneliä. Äkkiä kolmas osa, ei Rufusta saa noin jättää - tällaista sankaria en ole tavannut sitten "Kotiopettajattaren romaanin"!

Totisesti, omaperäistä fantasiaa ja samalla iskevää nuorten kuvausta. Mistä nämä eloisat, raikkaat, uudet kirjailijat oikein tulevat? Satavat tähdistä?

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

M.J.McGrath: Lumipoika


Edie Kiglatuk on puoli-inuitnainen, joka on tukijoukkona ex-miehensä valjakolle Iditarodin valjakkokisaan. Hän on myös lainannut oman johtokoiransa valjakkoon. Edien huomio kiintyy muualle, kun hän tapaa ensin aavekarhun ja löytää sitten metsästä henkitalon, jossa on kuollut vauva. 

Seudulla on myös venäläisiä vanhauskoisia, joita aluksi epäillään vauvan kuolemasta. Sitten löydetään toinenkin kuollut vauva. Edie ei ole alaskalainen, joten häneen suhtaudutaan epäluuloisesti. Kun hän törmää myös venäläisiin nuoriin naisiin, soppa on valmis. Aluksi vaikuttaa siltä, että venäläiset tytöt eivät ole vanhavenäläisiä, vaan toimitettu prostituoiduiksi. Mutta miksi he kaikki ovat raskaina? Ja miksi talossa, jossa heitä pidetään, on niin paljon vauvansänkyjä?

Ja miksi Edien ex-mies kohtaa vastoinkäymisiä valjakkokisassaan? Edien johtokoirakin pitää viedä koirasairaalaan - jota sattumoisin pitävät vanhavenäläiset. Onneksi Edie löytää kahvilan nuoren naisen, joka ottaa koiran huostaansa, ja Edie voi jatkaa tutkimuksiaan. Ex-mies puolestaan jää ilman tukijoukkojaan, miesparka.

Melkoinen keitos koko juttu. Jotenkin liikaa sattumia kattilassa. Ilmeisesti McGrathilta on suomennettu aikaisempikin Edie-kirja, jossa tämä ryyppäsi rankasti. Inuit-todellisuutta yhdessä aavekarhujen kanssa?

Kelvollinen kirja, vaikka nämä alkuperäisasukkaista kertovat kirjat, joiden kirjoittajat ovat itse kaikkea muuta, ärsyttävät. Englantilainen antropologi tutkimassa alkuasukkaiden tapoja.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Katherine Pancol: Central Parkin oravat ovat surullisia maanantaisin


Pancolin trilogia loppuu tähän kirjaan (vai loppuuko? neljäskin kirja sopisi ). Kirjasarjan mukavat ihmiset elävät edelleen ja tuskittelevat rakkauselämänsä kanssa. Olen harvoin mieltynyt niin vahvasti silkkaan viihdekirjasarjaan. Valitettavasti tämän kirjan lopussa tulee tunne, että kirjoittaja on hälyttynyt: "Jo noin monta sivua? Lopetetaan äkkiä." Sääli, loppukohtaus olisi vaatinut huolellisemman käsittelyn.

Joka tapauksessa henkilöt, oudot tapaukset, juonenkäänteet ja kaikki muut pitävät lukijan koukussa. Vauvaksi syntynyt Albert Einstein? Mustaa magiaa harrastava Pariisin esikaupungin noita (nyt puutun jo aikaisempiinkin osiin). Rikas nainen, joka intoutuu varastamaan rahaa sokean kerjäläisen lippaasta. Ja monta muuta juonenkäännettä (eikä unohdeta ensimmäisen osan 10 000 krokotiilia). Upeaa. Lisää tällaista.

 

torstai 5. joulukuuta 2013

Thomas Mann: Jaakobin tarina


Thomas Mannin sarjasta "Joosef ja hänen veljensä" ei ole otettu uutta painosta vuoden 1947 jälkeen. Vahinko. Sarja on kiinnostava uppoaminen Raamatun tarinaan - miten moni ietää, että Joosefilla oli 11 veljen lisäksi myös sisar?

"Jaakobin tarina" löytyy helpoimmin antikvariaateista  - se on sarjan alkuteos eikä kunnolla itsenäinen kirja. Jaakob "miettii tarinoitaan", joista koostuu hänen nuoruus- ja aviodraamansa. Joosef esiintyy jo. Monet tarinan osat ovat pelkkiä viitteitä, joita Mann kehittelee kolmessa muussa osassa. Kuitenkin monia juonen käänteitä tulee esiin myöhempää tarinaa tukevana - Joosefin äiti Raakel ei ole järin moraalinen henkilö varastaessaan isänsä kotijumalat, ja tämä piirre periytyy hänen pojalleen Joosefille. Jaakobin poikien neljä äitiä osoittavat, että Jaakobin syvä rakkaus Raakeliin ei estä häntä vierailemasta Leean ja kahden orjattaren vuoteissa. Nämä yksityiskohdat löytyvät myös Vanhasta Testamentista.

Mannin oma filosofia valtaa suuria osia kirjasta, mutta ei kannata hellittää - tarina on kiinnostava. Tosin vauhtia tulee kolmessa seuraavassa osassa. Ehdotn lukulistalle, jos joku jostakin löytää nämä kirjat.

tiistai 26. marraskuuta 2013

Mifongin perintö



J.S.Merenmaa: Mifongin perintö

 

Varsin raikas fantasiasarjan aloitus, ja jopa Tampereelta. 

Normaali kuvio noin aluksi: sisäkansissa klassisesti kartta, maailmaa ollaan ikäänkuin pelastamassa, sankaritar on prinsessa, jota ollaan naittamassa, ja salaliittojoukkoakin piisaa. Sankarilla on kumppanillaan musta puuma.

Sitten valituksia; puuma ei tee mitään - ei puhu, ei ole telepaattinen, eikä kukaan edes kerro, miten se ruokitaan pitkillä merimatkoilla. Loppukohtaukseen koko jengi päätyy mystisesti juuri oikeaan paikkaan samaan aikaan, vaikka ei käy ilmi, miten niin onnekkaasti sattui.

Positiiviset puolet: sankari veljineen pitää antikvariaattia , paitsi sisar, joka on ruvennut merirosvoksi. Prinsessaa ei pelasteta avioliitosta, vaan hän päinvastoin joutuu jopa synnyttämään ikävälle ja konnamaiselle miehelleen kaksoset. Prinsessa on poikkeuksellisen ärhäkkä ja rettelöi erittäin modernin virkistävästi jopa sankarin kanssa. Konnat tekevät yllätyskonnuuksia, joita en aio paljastaa.

Todella piristävä tapaus, jonka toista osaa odottaa jännityksellä. Raparperia puutarhurikirjailijalta. Suosittelen myös aikuisille.

Muuten - vastoin tapojani luin kirjan ihastuttuani sen kansikuvaan. Kuva vastasi tarinaa. Ylistystä.

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Lars Kepler: Tulitodistaja


Ärsyttäviä nämä Keplerit. Jännittäviä kirjoja, vetävä juoni, kiinnostava suomalaissyntyinen komisario Joona Linna (Lapista kotoisin?) -   ja niin nopeasti unohtuvia. Tuskin on kirjan sulkenut, kun jo miettii, mistä siinä oikein olikaan kyse.

Tällä kertaa tapetaan teinityttöjä. Yksi tyttö pakenee ja kaappaa epähuomiossa auton, jossa on pikkulapsi. Kova haku päällä, kuten kuvitella saattaa. Joona Linna ei saisi sekaantua, koska hänet on hyllytetty jonkin työvirheen vuoksi, mutta eihän hän malta pysyä erossa tapauksesta, joka sanoo hänelle jotakin. Ja kuten ennenkin, Joona Linna on oikeassa.

Hänen yksityiselämäänsäkin avataan jonkin verran. Hän on menettänyt soskus vaimon ja tyttären, ja nyt vihjataan menetyksen syihin. Peukut pystyyn Joonalle, toivoa on vielä, ainakin seuraavaan kirjaan asti -

Kyllä näitä lukee ja mielellään, mutta miksi ne eivät pysy mielessä? Liian ammattimaista kirjoitusta? Persoonallisuus puuttuu? Jokin vika tässä täydellisyydessä on.

torstai 14. marraskuuta 2013

A.H.Tammsaare: Kotiinpaluu


Tammsaaren kirjasarjan viimeinen, eli viides, osa tuo Indrekin takaisin kotiin Vargamäelle. Vanha isäntä Andres on luovuttanut Mäen tyttärelle ja tämän miehelle. Myös vanha kiistakumppani Orun Pearu on hellittänyt ohjaksista - hän on liikuntakyvyttömänä vuoteessa. Kirjassa molemmat vanhaisännät kuolevat, mutta nuori polvi jatkaa tarmokkaasti elämäänsä ja kiistojaan. Kirja on täynnä elämää.

"Totuus ja oikeus" menee lopulta Andreksen puolelle - hän jopa kuolee tavallaan ylhäisemmin kuin Pearu. Hänen alusta asti ajamansa hanke ruopata joki etenee. Indrek palaa kaupunkiin kainalossaan uusi, nuori nainen. Täytyy kai uskoa, että Tammsaare aikoi lopettaa kirjasarjan tähän, mutta olisin halulla lukenut kuudennenkin osan...

Koko sarja on täynnä elämää suomalaisellekin, saati - ilmeisesti - virolaiselle. Ei ihme, että Tammsaare on kansalliskirjailija, vaikka olisin halukkaasti antanut sen roolin Jaan Krossille.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Lincoln Child: Sulamispiste


Vanhaa mukavaa "The Thing" -tarinaa lisättynä tosi-TV-porukoilla. 10 000 vuotta vanha oletettavasti kissapeto jäätikön sisällä. TV-ryhmä ryntää paikalle, sahaa sen irti, ja sitten alkavat päät lentää.

Onhan kirjassa vauhtiakin, mutta ikävä kyllä vainajat on helppo panna jonoon inhokkiperiaatteella. Mitä esiintyvämpi tv-tyyppi, sitä rumempi ruumis. Sankariksi tulee sitten jäätierekka, joka pelastaa henkiinjääneet ajamalla jäiden yli - miksi ihmeessä Suomessa ei ole keksitty, että mitä isompi ja painavampi rekka, sitä parempi meren ja järvien ylittämiseen? Tähän oivallukseen pystyy vain amerikkalainen.

Ja sitten suunnataan katseet avaruuteen... Sieltä jostakin, niin... Lovecraft teki sen paremmin.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Mons Kallentoft: Suvisurmat

 

On vaikea uskoa, että Kallentoft on mieskirjailija. Hänen tuntumansa sekä naispoliisiin että naispuolisiin uhreihin on - no - naisellinen.

Vaihteeksi on myös hauska tavata ruotsalainen kirjailija, jonka naispoliisi onnistuu sekä suhtautumaan hankalaan perheeseensä että itseensä säälittelemättä (no,  Malin Fors sekä ryyppää rankasti että käyttää paikallislehden toimittajaa panokaverina, mutta ei sääli itseään eikä toista). Perhe on siinä ja nyt, ilman psykologiaa. Ex-aviomies on edelleen rakas, mutta poukkoilee pitkin maailmaa kuin ADHD-pupu maailman kipupisteissä. Tytär on 14-vuotias ja kipuilee ensimmäisen rakkaussuhteensa kanssa. Ja Malin tutkii tyttärensä ikäisten lasten murhia.

Kuten ensimmäisessä kirjassa "Sydäntalven uhri", tässäkin vainajat yrittävät kovasti puhua Malinille. Hänellä on voimakas vaisto, mutta kuolleiden tyttöjen huutoja hän sentään ei tajua. Minusta tyyli on puhutteleva ja voimakas.

Tässä kerrankin pohjoismainen dekkarikirjailija, josta pidän.



lauantai 2. marraskuuta 2013

Peter Leonard: Luota minuun


Yhden asian voin sanoa: lujaa mennään.

Ovela Samir pihisti tyttöstävänsä hänelle luottavasti luovuttamat rahat. Tyttö tahtoo omansa takaisin. Hän taklaa rysän päältä kaksi murtovarasta ja panee heidät hankkimaan rahat takaisin. Juttuun sekoaa entinen poliisi O'Clai, koko kirjan rehellisin ihminen, ja sitten mennään...  Joitakuita myös kuolee.

Lopussa arvon nainen (kuin Raymond Chandlerin maailmasta) lausuu taas kerran: "Luota minuun..."

Vauhdikas.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kuudes mies


John Boyne: Kuudes mies


Boynen todella ravisteleva kertomus ensimmäisestä maailmansodasta. Eräs voimakkaasti esiin tuleva aihe on, kuka on pelkuri  tai mitä pelkuruus on. Toinen aihe on luottamus ja sen rikkominen.

Paljastan heti, että eräs aiheista on homoseksuaalisuus. Kirja ei silti ole kuvaus homoseksuaalisuudesta sodassa (kiinnostava aihe sekin), vaan rakkaudesta ja luottamuksesta. Ja pelkuruudesta. Minä-kertoja Tristan, kiinnostava etunimivalinta, on huomannut olevansa toivottomasti rakastunut rintamatoveriinsa. Tämä taas syyttää seksuaalisuudestaan Tristania. Kirja on voimakas ja pohjiin asti sukeltava. Toinen aiheeseen liittyvä teema ovat aseistakieltäytyvät, joita kirjassa on - yhtäkään ei kuvata pelkureina, vaan idänmaallisina idealisteina - ja kaikki kuolevat. Kuten muuten kuolevat useimmat muutkin. I maailmansodan tapaan.

Tristan selviytyy, rakentaa uuden elämän, ja vanhana miehenä kertoo tarinansa sodan ajan rakkaansa sisarelle - joka tuomitsee hänet hetkeäkään miettimättä. Kirjan kolmas voimakas teema - tuomitseminen. Hetkeäkään harkitsematta.

Todella vahva kirja.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Indrek Hargla: Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus


Tallinna vuonna 1419. Apteekkari Melchior pitää menestyvää apteekkia ja elää onnellista perhe-elämää. Hän ei voi pitää nenäänsä poissa Tallinnan ongelmista, varsinkaan kummituksesta, jonka näheet kuolevat.

Tarina alkaa varsin tehokkailla kummitusefekteillä, mutta epäluuloinen Melchior epäilee myös maallista vaikuttajaa. Tosin tapahtumien keskipisteenä olevasta Unterreinerin talosta kerrotaan yhtä ja toista surmatuista lemmityistä, vaikertavista hahmoista ja muusta asiaan kuuluvasta, mutta Melchior tutkii silti lisää ja löytää outoja tapahtumia kahden kaupungin varakkaan kauppiaan taustasta.

Siinä sivussa eletään 1400-luvun elämää, jossa ihmiset poikkeilevat apteekissa naukkailemassa juovuttavaa yrttiseosta (ei, valitettavasti kyseessä ei ollut Wana Tallinn), käyvät saunassa, bordellissa ja korkeiden sukujen juhlissa.

Mitään Jaan Krossia tämä ei ole, mutta viihdyttävä ja eläväien tarina silti.




keskiviikko 9. lokakuuta 2013

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Matkijanärhi


Raa'an ja purevan trilogian päätösosa. Nälkäpelin sijaan on tullut sisällissota - vai onko sittenkään? Peli tuntuu jatkuvan.

Trilogian pääteema on luottamus tai sen puute. Kuvio jatkuu synkeästi loppuun asti. Koukuttava viimeiseen sivuun, mutta tällainenko on nykyaika, jos nuorisokirjat ovat tällaisia? Ei ihme, että L.M.Montgomeryä käännetään lisää ja lisää. Utuilu kirsikkatarhoissa on vaihtelua, kun ystävät pettävät, ihmisiä murhataan sadistisesti ja lapset tuhoutuvat liekkeihin - kaikki tositv-formaatilla.

Karua.

sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Päivä antiikin Roomassa

Orjat ruokaa laittamassa (huom. savipata)

Alberto Angela: Päivä antiikin Roomassa


Elävä kuvaus antiikin Roomasta joskus Trajanuksen aikoina. Alkuun kirja oli hieman liiankin elävä - kirjoittaja asetti lukijan ja itsensä vaeltamaan Roomaan, esitteli yksityisiä (kuvitteellisia) ihmisiä kuin tuttujaan ja viittasi lukijaan hyvinkin tuttavallisesti. Kun tyyliin tottui, alkoi kirja toimia. 

Loppujen lopuksi yksi parhaista lukemistani antiikin Rooman kuvauksista. Toinen bloggaaja suositteli kirjaa koulun oheislukemistksi, ja olen jotakuinkin samaa mieltä. Joitakin kohtia olisin osoitellut epätarkkoina, koska olen lukenut aiheesta muutakin - mutta kuka tietää, kuka historioitsija on oikeassa, kuka väärässä?

Erityisesti minua viihdytti se, että Lindsay Davisin dekkarisarja Marcus Didius Falcosta juuri samalta ajalta kuvaa juuri samaa Roomaa. Ei marmoripystejä, vaan asumista pienissä kerrostalohuoneistoissa, joissa koira mahtuu kiertymään ympäri, jos se on pieni koira ja sillä on häntä koipien välissä. Ja jossa alakerrassa on pyykkäri, jonka  altaisiin sa kusaista ilmaiseksi, koska vaatteet pestiin virtsalla. Arvokkaammat histoirankirjat eivät koskaan kerro, miten kaikki ne valkoiset togat oikein pestiin.

Aikakauden seinämaalauksessa kaksi miestä on puketuneina roomalaisten yleisimpään asuun, toga oli arvokkaimpia henkilöitä varten (yksi Angelan - ehkä suomentajan - virheistä oli väite, että toga oli yli kuusi metriä pitkä puoliympyrän muotoinen kangaskaistale - käytännön mahdottomuus).




tiistai 10. syyskuuta 2013

Tarkoin vartioitu talo

Nikolai II:n perhe. Anastasia toinen oikealta.



John Boyne: Tarkoin vartioitu talo


John Boynen todella pätevää kerrontaa. Kertoja on nuori maalaiskylän poika, joka tulee vahingossa pelastaneeksi tsaari Nikolai II:n veljen hengen (hyppäämällä luodin tielle). Hänet palkataan nuoren Aleksein henkivartijaksi.

Georgi Daniilovitš Jatšmenev kertoo oman ja vaimonsa tarinan. Vähitellen lukija (no, minä ainakin) alkaa epäillä, että tässä rakennetaan mahdotonta rakkaustarinaa. Asiaa auttaa avioliiton pitkäkestoisuus ja Georgin murhe (vaimo on vuosikymmenien avioliiton jälkeen kuolemassa syöpään sairaalassa Amerikassa) että hän on pitänyt luonnollisena, että vaimoa on hoitanut koko huushollin, että hän ei ole huolehtinut riittävästi, että... mitä mies voi ajatella 70 vuoden avioliiton jälkeen, kun vaimo kieltäytyy hoidoista ja tekee kuolemaa.  Ja lopulta, muistelmien jatkuessa, madoton alkaa muuttua mahdolliseksi..

Mahdottomin rakkaustarina, jonka olen lukenut. Ja - oudosti  - uskottavin.

Herra paratkoon, suosittelen ehdottomasti.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli


Kirja, jolla on outo historia. Kirjoittaja on irakilainen pakolainen, joka lopulta päätyi Suomeen (Tampereen Pispalaan). Hänen novellikokoelmansa julkaistiin ensin englanniksi Englannissa, sitten arabiaksi (alkuperäinen kirjoituskieli) sensuroituna Libabonissa - ja tuli heti kielletyksi Jordaniassa - ja lopulta suomennettuna Suomessa. Pakolaiskierros kirjallakin.

Monet novellit ovat surrealistisia, jopa kammottavia. Kokoelman niminovelli ei ole minulle mieleen, monet ovat hämmentäviä, eniten pidin jotenkin karmeasta novellista "Rekka Berliiniin", jossa salakuljettajien tapa kohdella ihmislastejaan huipentuu rekkaan, josta löydettäessä pakenee yksi elollinen olento, ihmisudeksi muuttunut pakolainen.

Oudosti mieleen juuttui myös tarina miehestä, joka herättyään löysi kasvoiltaan lähtemättömän hymyn. Versio Kafkan Gregor Samsan kokemuksesta - nykyään pitää hymyillä, jos on pakolainen. Vaikka joutuisikin uusnatsien hakkaamaksi. Jotta ei vaikuttaisi kiittämättömältä.

lauantai 24. elokuuta 2013

Aikamatka



Michael Crichton: Aikamatka

 

Erikoinen idea aikamatkailuun:  nanotekniikka ja multiversumi. Itse tarina on melkoinen jännityskirja. Ensimmäisellä lukemisella ajattelin, että pakoon juoksentelua oli melko tavalla liikaa. Toisella kerralla olin armollisempi. Moni juoksentelukohtaus oli oikeastaan aika hupaa. Esimerkiksi 1300-luvun linnaa tutkinut arkeologi tiesi tutkimustensa perusteella, mihin jalkansa ja kätensä pisti, kun häntä ajettiin takaa, ja takaa-ajavat sotilaat putoilivat rakenteiden läpi, kun taas arkeologi tiesi tasan tarkkaan, minne raajansa sijoitti.

Vakaa hyvä-paha-asetelma, jossa paha oli sekä "nykyajassa" - aikamatkalaitteiden kehittäjä - että 1300-luvulla.

Kiinnostava ja vauhdikas kirja, jossa Crichtonia usein vaivaava naisviha ei haitannut kovin paljon, pisteet jakautuivat koko tavalla tasan. 1300-luvun hurmaajattarella oli hyvät syyt kepposteluunsa, ja "nykyajan" naisella oli enemmän irtopisteitä kuin tarinan miehillä. Hyvä hänelle.

Suosittelen mukavaksi ajanvietelukemiseksi.



maanantai 19. elokuuta 2013

Yön valtakunta

Fuseli: Painajainen

 

Riikka Forsström: Yön valtakunta

 

Kaikki yön kauhuista. Riikka Forström on kirjoittanut varsin kattavasti taiteesta, joka liittyy yöhön ja sen kauhuihin. Valitettavasti olen samaa mieltä "Savon Sanomien" arvostelijan kanssa:

Yön valtakunta lupaa kertovansa yön kulttuurihistorian: mitä ihmiset ovat yöstä ajatelleet, mitä he ovat yöaikaan tehneet, miten yö on taiteessa ja kirjallisuudessa kuvattu ja niin edelleen. Tietämyksen puutteesta Forsströmiä ei voi syyttää. Siltä osin kuin hän käsittelee kulttuuria faktoina, ei tekstissä ole moittimista.
Samaa ei voi sanoa tulkinnoista. Mitä Forsström sanoo esimerkiksi Poesta? ”Poen pimeyden pelko oletettavasti johtui hänen lapsena ja vielä aikuisenakin tuntemastaan turvattomuuden ja rakkaudettomuuden tunteesta.” Siksi ”yöt olivat hermoja raastavaa kidutusta herkälle lapselle, jota oli onnekseen tai onnettomuudekseen siunattu harvinaisen vilkkaalla mielikuvituksella.”
Siispä eräskin novelli ”symboloi Poen oman mielen hauraan rakennelman pirstaloitumista”. Ja vaikka ”Poen koko elämä oli ollut vain yhtä pitkää ja tuskantäyteistä rämpimistä pimeydessä”, kenties hän kuitenkin ”kuoleman hetkellä lensi vihdoin vapauteen”.

Forström on liian kukikas kirjoittaja kuvatessaan vaikutelmiaan.  Jopa kirjan kannessa oleva Fuselin "Painajainen"-maalaus kuvataan aika korostetusti - minusta valkosilmäinen hevonen - Night Mare, yön tamma - tehokkaampi kuin naisen rinnalla istuva painajainen, joka on jotenkin söpö - tekisi mieli rapsuttaa korvan takaa.

Ohimennen mainiten Fuseli on tehnyt toisen version taulusta, ja se on tehokkaampi.



Useita runoilijoita ja kirjailijoita esitellään - ja taas kerään mieleeni muut tietoni heistä. Esimerkiksi George Sand lemmensuhteineen on pikemminkin surkuhupaisaa kuin kammottavaa.

No, älkää antako vanhan kyynikon häiritä. Kirja on kattava ja kiinnostava.

perjantai 16. elokuuta 2013

Azincourt


Bernard Cornwell: Azincourt


Cornwellin historiallinen romaani Azincourtin taistelusta ja englantilaisista jousimiehistä on alasta kiinnostuneen miehen kuvaus. Päähenkilönä on Nicholas Hook, joka joutuu ensin pakenemaan Englannista lyötyään mielenvikaista pappia, mutta linnan herran veljeä. Yleensäkin kirjan henkilöt ovat yksiviivaisesti hyviä tai pahoja, lukuunottamatta seigneur de Lanferellea, tarinan sankarittaren aviotonta isää, joka tunnetaan nimellä "Helvetin herra". Hän on kiinnostava tyyppi.

Hookin ura vie hänet ensin Soissonsin piiritykseen, jossa ranskalaiset taistelevat keskenään, ja sitten englantilaisten puolelle, Harcourtin piiritykseen ja marssille Calaisiin, jossa Azinourtin taistelu käydään. Ranskalaiset hävisivät satavuotisessa sodassa kolme kertaa vaikuttavasti englantilaisille - Crecy, Poutiers, Azincourt - ja joka kerran jousimiehet voittivat. Lopulta historian mittaan ratsastavat ritarit hävisivät jousta ja keihästä käyttäville talonpoikaisameijoille, sveitsiläiset olivat seuraavia voittajia. Nyt kuitenkin kruunu on englantilaisilla.

Tarina seuraa melko tavalla Shakespearen näytelmää "Henrik V", paitsi että Cornwell ei ota Henrikiä niin erityisen jalona tyyppinä. Shakespearelta on peräisin tarina jousimiehestä, joka ryösti kirkon ja hirtettiin. Cornwelin kirjassa juttu on hämmästyttävän haalea, kun ottaa huomioon, etä varkaaksi nimetty on viaton ja sankarin pyhimysmäinen pikkuveli; esimerkki Cornwellin huonosta henkilökuvauksesta. Toinen on Shakespearen kuvaus kuninkaasta, joka tulee taistelun aattona naamioituneena kuulustelemaan miestensä mieltä. Jos tästä puolesta on kiinnostunut, kannattaa katsoa elokuvaversio Henrik V:stä, jossa Kenneth Branagh esittää Henrikiä. Paljon eloisampi hahmo.

Joka tapauksessa kirja on lukemisen arvoinen erityisesti jousimiesten kuvauksen kannalta. Historiallista perusfaktaa, myös ajankuvan puolesta. Sota ei ollut satavuotisen sodan aikaan mitään mamoilua!

maanantai 12. elokuuta 2013

Liz Williams: Demonien taivas


Demoni Zhu Irzh toimii Singapore 3:n poliisina, kun hänen ystävänsä komisario Cheng on lomalla Havaijilla (suosittelen ensin lukemaan kirjan "Aavekauppiaan tytär"). Singapore 3 joutuu omituisten tapahtumin näyttämöksi, ja suosikkini demoni Zhu Irtz on ongelmissa. Muun muassa kaupungissa tapahtuu outo murha, siihen on sotkeutunut Singapore 3:n tärkein liikenainen (johon taas Zhu Irzh sotkeutuu) ja feng shui -linjat menevät sekaisin.

Taivas ja helvetti vyöryvät maan päälle. Onneton Feng shui -kauppias saa vaativia puhelinsoittoja äidiltään helvetistä, jumalatar Kuan Jin päätyy taivasta ja helvettiä erottavalle merelle, ja komisario Chen ja hänen teepannu/mäyrä-kollegansa joutuu tulemaan selvitämään sotkua ja Zhu Irtz saa ongelmia omastatunnostaan, jota demonilla ei pitäisi olla (ja liikenaisesta, joka on kotoisin toiselta alueelta - Keralasta, ja osoittautuu deva-olennoksi, tiikerinaiseksi).

Helvetillä on henkilökuntaongelmia, koska he maksavat vain minipalkkoja; taivaalla on ehnkiökuntaongelmia, koska henkilökuntaa on liian vähän, ihmiset eivät ole riittävä kilttejä, ja kaiken lisäksi taivaassa on tupakointikielto. Ei ihme, että Zhu Irzhillä on ongelmia.

Olen omaksunut voimakkaan mieltymyssuhteen Liz Williamsiin. Lisää tätä!

keskiviikko 7. elokuuta 2013

Menneisyyden maisema

Johan Tietrich Schoulzin öljymaalaus Ruotsinsalmen taistelu 10. heinäkuuta 1790. Maalari osallistui itse taisteluihin aliupseerina. 


Peter Englund: Menneisyyden maisema


Englundin esseet ovat aina upeaa luettavaa. Tässä kokoelmassa on esimerkiksi havainnollinen kuvaus Ruotsinsalmen taistelusta, jännittävä kuin dekkari. Toisaalta kuvaus siitä, miksi taistelujen johtaminen ei ollut sitä, mitä myöhemmin väitettiin - eloisa kuvaus huonosta näkyvyydestä ja kuurouttavasta metelistä (mausteena Pultavan taistelussa sattuneita erehdyksiä, kun venäläiset ja ruotsalaiset joukot ryhmittyivät samaan taistelurintamaan - varsinaisia univormuja ei ollut). Tolstoi muuten kuvasi "Sodassa ja rauhassa" samaa mahdottomuutta johtaa isoa taistelua, kun se kerran oli alkanut.

Englund on myös kuvannut mielenvikaisia sotapäälliköitä - monia voitaisiin mainita, mutta Englundin valitsemat ovat lumoavia - kenraali, joka ei voinut nousta vuoteesta, koska hän uskoi jalkojensa olevan lasia, ja Napoleonin aikaisen Blücherin - vaikutti muuten melkoisesti Waterloon taistelun ratkaisuun - joka tunnusti Wellingtonille, että ranskalainen sotilas oli tehnyt hänet raskaaksi ja hän odotti elefanttia. Historiaan ei ole jäänyt Wellingtonin vastaus tähän avautumiseen.

Kaikki Englundin kirjoittama on lukemisen arvoista, paitsi "Pultava", jonka suomennos on niin luokaton, että olen ajatellut ruveta uudelleen lukemaan ruotsia saadakseni hyvästä kirjasta edes jotakin selvää.

tiistai 6. elokuuta 2013

Sami Hilvo: Rouva S.


Epätavallista suomalaisen kirjoittaa Japaniin sijoittuva kirja. Kaiken lisäksi goottilaisia kauhuelementtejä - japanilaisittain - sisältävä kirja. Voimakkaimmin tuoksuihin keskittyvä kirja.

Daniel on japanilaisamerikkalainen, joka tulee perehtymään Japaniin. Hän saa vuokraemännäkseen naisen, josta käytetään nimeä rouva S. Rouva S. uskoo Danielin olevan uudestisyntyneen tyttärensä. Toinen, joka uskoo samoin, on Koichi, tyttären 25 vuotta vankilassa istunut rakastettu. Kolmas japanilaishahmo on Nene, tuhat vuotta aikaisemmin elänyt japanitar, joka kulutti koko elämänsä tavoittaakseen yhden tietyn tuoksun, jonka hän haistoi vain yhtenä aamupäivänä, kun hänen paperivarjostimensa takana puutarhuri teki työtä ja Nene haistoi miehen tuoksun.

Muutkin henkilöt aistivat tuoksuja, enimmäkseen he tavoittavat Nenen luomaa tuoksua. Kirja ei silti ole herttainen kuvaus menneistä tuoksuista. Rouva S. osoittautuu naiseksi, jolla on ollut väkivaltainen menneisyys ja pitkä kosto hoidettavanaan. Daniel on henkilö, joka on varsinainen viaton kaiken keskellä.

Olen lukenut paljon japanilaiskirjallisuutta. Tunnustan, että tämä kirja ei tunnu minusta aidosti japanilaiselta, vaan makaabereja aiheita poimivalta. Aluksi kiinnosti, nyt tympii.

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Peter Robinson: Outo juttu


On jäänyt väliin yksi Robinson-kirja, joten Alan Banksin masennuksen syy (joku poltti koko talon) ja työtoverin Anne Cabbotin masennuksen syy (polttaja oli Annen miesystävä) ei oikein pure. Nyt joka tapauksessa Banksin veli on murhattu, hän muuttaa veljensä kämppään, ja sitten selvitetään murhajuttuja monelta taholta, koska Annenkin juttu nivoutuu samaan.

No, juoni toimii ja kulkee, mutta jatkuvasti minua vaivaa sekaannus toiseen englantilaiseen, Stephen Boothiin. Molemmissa on samanlainen poliisipari, mies ja nainen, joilla on keskinäistä jäynää. Molemmat ovat tavallaan outo pari (Boothin miespoliisi on jopa paikallinen, Robinsonin nainen taas raiskattu). Ja tapahtumapaikkana on Yorkshire, TV-sarjoista  niin perin tuttu paikka. Miksi mitään ei koskaan tapahdu Kentissä?

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Peter Higgins: Susikoiran aika


Melkoinen kirja Stalin ajasta - paitsi että nyt ollaan fantasiamaailmassa. Maahan on putoillut enkeleitä, joista yksi on vielä elossa ja haluaa vapaaaksi kivikraateristaan. Useille henkilöille, muun muassa etsivä Lomille, on pantu otsaan pala enkelikiveä mahdollisesti hallitsemaan häntä, tai kenties suojelemaan.

Outo historiakooste, nimeltään Pollandore, haluaa vapautua taistellakseen Arkkienkeliä vastaan, ja päinvastoin. Melkoista ryminää, varsinkin loppu. Ilmeisesti odotellaan jatko-osaa, ja luvassa pitäisi olla jopa trilogia. Se tuli minulle pettymyksenä. Kaksiosaisena olisin vauhdikkaan kirjan hyväksynyt, mutta trilogia?

Olen samaa mieltä muiden lukijoiden kanssa. Kannattaa lukea vasta, kun koko homma on kauniisti suomennoksena. Sinänsä idea - ja stalinismin ironia - on luettavaa, mutta tyhmää jättää homma noin kesken. Älkää tehkö tätä lukijalle!

perjantai 26. heinäkuuta 2013

Suzanne Collins: Nälkäpeli - Vihan liekit


Jatkoa Nälkäpeli-kirjalle. Catniss ja Peeta ovat selviytyneet takaisin Vyöhyke 12  voittajakylään. Valitettavasti kaikki ei ole hyvi. Presidentti Snow vihaa kumpaakin ja Catnissin odotetaan menevän Peetan kanssa naimisiin. Aluellee on lähetetty väkivaltaisia uusia vartijoita. Lisäksi julistetaan väikauden peli, jossa tällä kertaa vaaditaan mukaan entisiä voittajia - nainen ja mies joka vyöhykkeeltä.

On selvää, että tähtäimessä ovat Catniss ja Peeta, mutta yllätyksenä tulevat muiden vyöhykkeiden entiset voittajat. He eivät halua pelata vanhaa peliä, vaan liittoutuvat. Lisäksi vyöhykkeet alkavat kapinoida.

Olen ensi osasta asti odottanut maailmankapinaa. Se on selvästi tulossa, mutta kunnioitettavasti Collins edellenkin vetää pelin kotiin. Upea kirjasarja, vaikka en varmaan ole sitä ikäryhmää, jolle kirjat on kirjoitettu. Hyvä kirja on hyvä kirja iästä riippumatta. Odotan kolmatta osaa

torstai 18. heinäkuuta 2013

Kirottu Istanbul

Elif Shafak: Kirottu Istanbul


"Älä kiroa mitään, mitä taivaalta putoaa. Älä edes vesisadetta."

Näin alkaa ja loppuu "Kirottu Istanbul", tarina turkkilaisesta perheestä, jota on kohdannut kirous; yksikään perheen mies ei elä yli 40 ikävuotensa. Niinpä perheessä elävät isoäiti, äiti, tyttäret ja yksi tyttärentytär, jonka isää ei ole suostunut nimeämään edes tytön äiti. Harvinaisen epätavallinen perhe; lisäksi perheeseen on kuulunut yksi poika, suvun viimeinen miespuolinen jäsen. Hänet on lähetetty Amerikkaan toivossa, että etäisyys säästäisi hänet kiroukselta.

Amerikassa poika nai amerikkalaisen naisen, jonka edellinen aviomies oli armenialainen. Rosen amerikkalais-armenialainen tytär haluaa vierailla isäpuolensa turkkilaisen suvun luona oppiakseen sitä kautta tuntemaan isänsä armenialaista sukua. Seuraukset ovat harvinaisen mutkikkaat, varsinkin, kun Rose ja hänen turkkilainen aviomiehensä tulevat Amyn perässä Istanbuliin. Armenialaisten ja turkkilaisten suhteet valottuvat monelta suunnalta, erityisesti sukujen melko outojen suhteiden vuoksi. Ja miten Istanbulin kirous lopulta toimii?

Kiinnostava kirja oudoista ihmisistä. Kannatan.


keskiviikko 10. heinäkuuta 2013

Unohdettu Ombria

Patricia McKillip: Unohdettu Ombria

Ombria on kaupunki, joka on oikeastaan kolme kaupunkia päällekkäin: oikea Ombria, varjojen Ombria ja menneisyyden Ombria. Oikean Ombrian ruhtinas on juuri kuollut ikivanhan velhon, Mustan Helmen, myrkyttämänä. Perijä on viisivuotias Kyel.

Menneisyyden Ombriaa hallitsee toinen velho Faye, jolla on oppilaana Mag, jota Faye kutsuu vahakkaaksi, noituudella vahasta tehdyksi. Magille valkenee vähitellen, että hän on löytölapsi, mutta mahdollisesti varjojen Ombrian miehen siittämä. Samoin on Kyelin enopuoli, ruhtinaan sisaren äpärä, jota piinaa ajatus varjojen Ombriasta - Ducon. Ja yksi kortti pelissä on Lydea, tavernanomistajan tytär, joka oli viisi vuotta kuolleen ruhtinaan rakastajatar, kunnes Musta Helmi heitti häne kadulle kuolemaan.

Voisi odottaa, että kirjassa olisi rakkautta ja niin onkin, mutta se on kaikki kuollutta ja mennyttä kuten ruusun terälehti Megin äidin medaljongissa. Voimakasta on rakkaus lapsiin; Lydean ja Duconin rakkaus Kyeliin ja Fayen, sydämettömän noidan, rakkaus Megiin. Lopulta kolmen Ombrean taistelu tulee päätökseensä rakkauden voimalla.

Rakastan Patricia McKillipin kirjoja.

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Rosa Liksom: Hytti nro 6


80-luvulla juna matkaa Moskovasta Ulan Batoriin. Samaan makuuvaunuosastoon on sijoitettu venäläinen, rosoista elämää viettänyt mies ja nuori tyttö. Tyttö ei sano sanaakaan, mies puhuu.

Luin useita blogeja, joista suurin osa ei pidä kirjasta. Minä pidän. Mies ei ole kuka tahansa - hän on koko laaja Venäjän maa. Hänen henkilökohtainen historiansa jää auki - hän on käynyt sodan, hän on ollut vankilassa, hän on ollut naimisissa, hän on venäläinen. Hän on häveliäs, hän vonkaa pillua, hän tarjoaa suolakurkkuja, hän vuokraa auton, kun junan täytyy vetää välillä henkeä joitakin päiviä. Juuri kuten laaja Venäjän maa.

Kirja loppuu äkillisesti Ulan Batoriin, jossa mies vie tytön tapaamaan mongeoleja, ja tytöllä oli lentolippu takaisin. Mies jää. Kuten ilmeisesti Venäjäkin.

Suosittelen niille, jotka ovat olleet Neuvostoliitossa, ja niille, jotka eivät ole olleet - en usko Venäjän muuttuneen isostikaan esimerkiksi Tsehovin novellista "Aro", Paustovskin elämänkerrasta tai Rasputinin romaaneista. Suosittelen.


lauantai 6. heinäkuuta 2013

Suljettu maa



Barbara Demick: Suljettu maa


Etelä-Koreaan loikanneiden haastatteluja. Todella vaikuttava kuvaus elämästä Pohjois-Koreassa. Otsikkokuva on osoitus Pohjois-Korean fyysisestä pimeydestä soveliaana meforana henkisestä pimeydestä - satelliittikuva öiseltä alueelta, jossa vain Pjongjang erottuu jonkinlaisena valolähteenä verrattuna Etelä-Koreaan.

Useat henkilöt ovat kuvanneet elämäänsä jännittävällä tavalla, koska vasta loppua kohti selviää, ketkä pääsivät ulos, ketkä menehtyivät. Melkoinen jännitysdraama ja kuvaus ihmisistä, joilla on ollut sisua ja uskallusta (ja paljon onnea).

Ehdottoman kannattatettava kirja.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Jumalan vihan ruoska

Hugo Simberg: Halla


Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska


Kuvaus Suomen suurista nälänhätävuosista 1695-1697. Erittäin pätevä ja samalla vaikuttava kuvaus pahimmista vuosista, jotka Suomi on kestänyt - yli kolmasosa suomalaisista menehtyi. Mirkka Lappalainen sekä yleiseltä taholta että tavallisten ihmisten näkökulmasta näitä kammottavia aikoja.

Hänen mukaansa yleinen näkemys - ylikansoitus, virkamiesten laiminlyönnit - eivät pidä paikkaansa. Apua lähetettiin, mutta ongelmana olivat liikenneolot. Siemenvilja ei koskaan ehtinyt ajoissa, koska jäät eivät sulaneet. Tieto ei kulkenut.

Alkukuvauksena on suomalaisten elko hallaa kohtaan. Olen itse löytänyt sananparren "Hillavuosi on hallavuosi", joka vieläkin heijastaa hallan pelkoa. Nälänhädän kovuutta kuvaavat Mirkka Lappalaisen kuvaukset kärsimyksistä, jopa ihmissyönnistä (ei niin yleistä kuin olisi voinut luulla - yksi karmiva kuvaus on torpasta, jossa aikuiset kuolivat ja lasten todettiin syöneen hätäänsä aikuisia).

Erinomainen kuvaus Suomen pahimmista vuosista. Historian harrastajille ehdoton luettava.

torstai 4. heinäkuuta 2013

Hneri Troyat: Iivana Julma

Henri Troyat: Iivana Julma


Henri Troyat on kirjoittanut useita elämäkertoja Venäjän tsaareista. Hän on pätevä, mutta kenties liiankin korrekti kirjailija, joka karttaa kaikenlaisia ikäviä yksityiskohtia. Iivana Julman kohdalla tämä tarkoittaa seksuaalisten yksityiskohtien karttamista - Iivanan raju yksityiselämä sivuutetaan maininnoilla "palvelustyttöjen hameiden ylös rullaamisesta" ja "kauhistuneiden talonpoikaistyttöjen raiskaamisesta" (jotkut muut kirjailijat ovat menneet pitemmälle yksityiskohtien kuvailuissaan).

Iivana oli yksi niistä Venäjän tsaareista, jotka ilmeisesti päätyivät mielenvikaisuuteen lapsuutensa kammottavuuksien vuoksi. Yllä oleva muotokuva taitaa näyttää tilanteen yhdellä katseella.

Troyat tuo esiin Iivanen rakkauden vaimoonsa - hän sekosi lopullisesti vasta tämän kuoltua. Sen jälkeen tsaari valtaistuimellaan piti kävelysauvallaan keihästä, jolla hän pahoinpiteli ja tappoi useita henkilöitä. Tunnetuin on hänen oma poikansa Aleksei, jota Iivana iski hulluudenpuuskassa ohimoon ja suri sen jälkeen hurjasti. Iivanalla ei ollut mitään Alekseita vastaan, päin vastoin - he olivat veljiä väkivaltaisuudessa, kävivät yhdessä katselemassa kidutuksia ja keskustelivat niistä hilpeästi. Kunnes Iivana siis sai hulluuskohtauksen ja tappoi poikansa.

Repin: Iivana suree poikaansa

Troyat tuo esiin Iivanan syvän kiinnostuksen Englantia ja sen kulttuuria kohtaan, joka tuli esiin muun muassa hänen halussaan kosia Elisabet I:stä. Sama kiinnostus näkyi myöhemmin Pietari Suuressa, toisessa kovan lapsuuden ja mielenvikaisuuden vammauttamassa Venäjän suuressa hallitsijassa.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Kte Atkinson: Kaikkein tavallisin asia


Ystäväni kirjasta "Ihan tavallisena päivänä" - ex-sotapoliisi, ex-poliisi, tässä kirjassa ex-yksityisetsivä - Jackson Brodie - on edelleenkin mies, jolle sattuu inhottavia asioita. Tässä kirjassa hän on perinyt miljoonaomaisuuden ja naisystävän, jota hän on seurannut Edinburghiin. Naisystävä kuvittelee olevansa näyttelijä ja esiintyy jonkinlaisessa näytelmässä jonkinlaisella festivaalilla. Valitettavasti Jackson joutuu silminnäkijäksi, kun aivan tavallinen ruuhkakolari muuttuu joksikin ihan muuksi. Perään ajaneen auton kuski tarttuu pesäpallomailaan ja hakkaa edellä ajaneen auton kuljettajan muusiksi. Jackson ei des puutu tilanteeseen, mutta saa silti peräänsä kyseisen pesäpallomailamiehen.

Monenlaista muutakin tapahtuu, hämmästyttäviä asioita tapahtuu, ja ainakin minua kummastutti koko kirjan mittaan ihan tavallinen vaimo, Gloria, jonka huijarimiljonääriaviomies päätyy sairaalaan. Kunnes kirjan lopussa langat solmitaan yhteen.

Totisesti, Atkinsonin kirjat eivät ole normaaleja dekkareita, mutta ainutlaatuisen luettavia! Niille, jotka eivät halua lukea kirjoja, joiden lukemisen ajaksi aivot jätetään narikkaan. Ja jotka pitävät jostakin erilaisesta, mutta lämpimästä.

Hurraa Kate Atkinsonille!

sunnuntai 23. kesäkuuta 2013

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri


Tässä kirjassa kuolleet saavat puhua.


Kirja alkaa kylmimmässä pakkasessa miesmuistiin, ja tammeen on hirtetty alaston mies. Siitä tarina jatkuu - ei dekkarina, vaan balladina. Naispoliisi, Malin Fors, käyttää työssään tunteita ja aavistuksia, vaikka hänkään ei kuule, mitä kuolleet sanovat. Tarina on yhtä kylmä kuin tarinan pakkanen.

Alussa oli vieras, pitkä ja tumma mies, joka tuli ei-mistään kuten "Humisevan harjun" Heathcliff, kaatoi kaikki naiset ja jätti jälkeensä tuhoa. Kurvin Kalle. Hänen jälkeläisensä elävät ja tappavat toisiaan. Keskipisteenä on salaisuuksiaan varjeleva kivikova nainen, Rakel Murvall, jonka kohtaaminen Kurvin Kallen kanssa johti väistämättömään tragediaan sukupolvea myöhemmin.

Osansa saa mhyös kansankoti-Ruotsi, joka ei niin kodikas olekaan. Rinta rinnan, mutta toisiaan katsomatta, elävät Kurvin Kallen kaltaiset ja rikas keskiluokka. Malin Fors tunnustelee tietään vihjeiden keskellä, mutta hänkään ei kuule, mitä kuolleet sanovat, ja lopullinen tragedia tapahtuu. Raunioille jää Rakel Murvalla ja hänen kova katseensa.

Ei dekkari, antiikin murhenäytelmä tai balladi. Runollinen ja kolkko.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

John Ball: Murha nudistileirissä


Uskoisin kaikkien tuntevan jonkin version John Ballin kirjasta "Yön kuumuudessa" - ellei dekkarina, niin elokuvana tai TV-sarjana. "Murha nudistileirissä" on myös 60-luvulta - kansalaisoikeustaistelun ajalta. Dekkarissa on musta poliisi Virgil Tibbs, ja suomennosvuoden käytännön mukaan lapio oli lapio ja neekeri oli neekeri.

Tässä kirjassa murha on sinänsä suoraviivainen juttu, mutta kirjailija rinnasti kaksi syrjittyä ryhmää - mustat ja nudistit. Kuten aiheeseen kuuluu, molemmat ovat erittäin viehättäviä ja äärimmäisen moraalisia (nudistit olivat ilmeisesti 60-luvun Yhdysvalloissa jotensakin paheellisina pidettyjä).

Kirjan englanninkielinen nimi oli "The Cool Cottontail", joka tulee esiin aivan alussa. Nudistileirin uima-altaassa kelluu murhattu mies. Leirin ylläpitäjille ilmoitetaan, että paikalle tulee poliisi. He epäilevästi kysyvät, onko hän töpöhäntä. Kirjassa on jo paljastunut, että töpöhäntä (cottontail) on nudistien nimitys tilapäisille kävijöille, jotka ovat Kalifornian auringon ruskettamia paitsi uimahousujen kohdalta. Soittava poliisi sanoo arvoituksellisesti: "Ei hän ainakaan töpöhäntä ole". Ei ole - poliisi on kauttaaltaan musta.

Kirja on herttainen, henkilöt ovat herttaisia, pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä. Herttaista. Ja tietysti Virgil Tibbs on suorastaan syötävän herttainen. Sivutekijä on, että mustan poliisin työpariksi on pantu japanilainen (hänkin tietysti herttainen).


sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

 Fred Vargas: Normandialainen tapaus

 

Komisario Adamsberg tutkii vaihteeksi Raivoisaa armeijaa, joka normandialaisessa kylässä ryöstää mukaansa pahoja ihmisiä. Kuolleita tulee - tarina on tuttu monista muistakin maista, kuten englantilaisten metsästäjä Herne (ei tarkoita viljelykasvia) ja esimerkiksi Lagerlöfin "Jerusalem"-kirjassa taivaalla ratsastajat, mutta normandialaiset tuntuvat olevan oma lajinsa.

Muitakin kiintoisia hahmoja Normandiasta löytyy - nuori mies, joka puhuu takaperin ja toinen, joka on puoliksi savea - mutta jostakin syystä mieleeni jäi parhaiten pulu, jota Adamsbergin poika päätyy hoivaamaan kesken murhatutkimuksen. Vargasin kirjoissa eläimet ovat harvinaisen tärkeitä olentoja.

Jostakin syystä kirja ei vetänyt - vain pulu jäi mieleen, mikä sanoo jo jotakin. 
 


.





keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Douglas Preston - Lincoln Child: Veljensä vartija


Erikoisagentti Aloysius Pendergastin tarina on neljännessä osassaan. Viime kerralla hänet jätettiin muurattuna seinään Poen "Amontilladotynnyrin" tyyliin, mutta paikalle ilmestyi mies, jolla oli kaksiväriset silmät. Nyt paljastuu, että mies on kaksoisveli Dionysius, joka vihaa veljeään eniten maailmassa. Hän pelastaa Aloysiuksen vain kiduttaakseen häntä mahdollisimman kauan. Ohjelmassa on kaikkien Pendegastin ystävien ja työtovereiden tappaminen, ja koska veljekset ovat identtiset, kaikki murhajäljet viittaavat Aloysiukseen. Dionysius on kauan sitten väärentänyt oman kuolintodistuksensa.

Totta puhuen ensimmäinen osa oli huikea, mutta pitkin matkaa sarja on menettänyt lumovoimaansa. Kolmanteen osaan on jo pityänyt lainata konna Wilkins Collinsin kirjasta "Valkopukuinen nainen". Tällä kertaa on ilmeisesti menossa Sherlock Holmes ja hänen veljensä Mycroft. Ikävä sanoa, mutta taso laskee koko ajan.

No, jaksan vielä odotetun viidennen osan, mutta olisi jo aika hoidella Pendergastien sukusaaga loppuun.



sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Suzanne Collins: Nälkäpeli


Nuorisokirja, joka kelpaa hyvin tämänikäisellekin (on jopa jännittävä, mielenkiintoinen ja sisältää hyviä henkilöitä).

Velvollisuuteen kai kuuluu kauhistella, miten hirveitä tarinoita nuorille kaupitellaan. Oikeasti en viitsi. Moraaliarvot ovat harvinaisen kohdallaan. Pahikset ovat juuri sopivia pahiksia kapitalistisessa ympäristössämme. Sankarittaremme Katniss on sisukas, kova ja hellä aivan oikeissa suhteissa.

Minua jopa kiinnostaa, kumpi mieshenkilö, Nälkäpelin Peeta ja aikaisempi poikaystävä, voittaa lemmen loppupelin, vaikka yleensä 16-vuotiaiden lemmentarinat eivät oikein sytytä.

Onneksi on vielä kaksi osaa (mitä yleensä en trilogioissa pahemmin hehkuta).

lauantai 8. kesäkuuta 2013

 

 

Alan MacFarlane: Japanin sydämessä


MacFarlane on kehittänyt kiinnostavia ideoita Japanista ja sen kulttuurista. Tosin kirja on herättänyt ristiin ajattelua ainakin minussa; kaikki uutiset Japanista eivät osu yksiin. Esimerkiksi väite, jonka mukaan lapset ja nuoret elävät pehmeässä, suvaitsevassa maailmassa, istuu kovin huonosti uutiseen, jossa nainen, jonka 4-vuotias ei päässyt yhtä hyvään päiväkotiin, meni ja tappoi sen naapurin 4-vuotiaan, ei vaikuta erityisen pehmeältä. Tai uutiset, joiden mukaan teini-ikäiset myyvät käytettyjä pikkuhousujaan, jotka vacuum-pakataan automaatista ostettaviksi, jotta keski-ikäiset liikemiehet voivat ostaa niitä haisteltavikseen...

Joka tapauksessa Japani on oma maailmansa, jonka MacFarlane on havvainnut ja tuo havainnollisesti esiin. Havaitsin lukiessani, että Suomen kulttuuri sopii yllättävän hyvin Japanin kulttuuriin. Moni japanilainen tuntuu viihtyvän hyvin Suomessa. Kirja kannattaa lukea (ja ajatella mahdollisimman paljon ristiin).

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Sidney J. Van Scyoc: Drowntide


Eräässä vaiheessa valaat olivat kovasti muodissa scifi- ja fantasiakirjallisuudessa (ja elokuvissa). Tämä on yksi niistä: valaat oli roudattu toiselle planeetalle yhdessä ympäristösuojeluihmisten kanssa. Planeetalla on kuitenkin hyvin vähän maata ja sekin tuliperäistä. Rannikkojen asukkaat tulevat toimeen vaarallisen meren kanssa sitn, että heidän parissaan on yksilöitä, säännön mukaan naisia, jotka kommunikoivat valaiden kanssa telepaattisesti.

No, tietenkin sankari on miespuolinen ja hänen mystinen isänsä on kadonnut synnytysyönä kaksoissisaren kanssa. Äiti lähettää pojan hakemaan sisartaan, jotta yhteisö ei tuhoutuisi, koska äidin telepatia on katoamassa. Tietenkin nuorukainen löytää isänsä, sisarensa ja havainnon, että hän on todellisuudessa voimakas telepaatti. Melko tavanomaista fantasiaa. Aika mukiinmenevää silti.

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Gene Wolfe: Kiduttajan varjo


80-luvun huomattava fantasiasarja alkaa lopulta ilmestyä suomeksi. Muistan pitäneeni siitä aikoinaan paljon (vaikkakin mieltymykseni uuvahti sarjan loppua kohti).

Johanna Vainikainen-Uusaitalo on tehnyt merkittävää työtä kääntäessään kirjan, joka käyttää uusia termejä harva se sivu. Esimerkiksi kiduttajien killan tunnusmerkki on viitta, joka on mustempaa kuin musta - Johanna on käyttänyt sanaa sysi.

Toivottavasti kustantaja jaksaa loppuun asti, koska kirja on täynnä viitteitä lopputapahtumiin. On nimittäin nähty pahoja esimerkkejä, joissa kustantaja on noin vain jättänyt kirjasarjan kesken...

Joka tapauksessa tässä olemme Maan kaukaisessa tulevaisuudessa (?), jossa mikään ei ole tuttua. Kiduttajat ovat kunnianarvoisa järjestö, joka palvelee etäistä hallitsijaa, autarkkia. He toimivat myös (tietenkin!) pyöveleinä. Oppipoikansa he saavat hylätyistä vauvoista. Severian on tällainen kasvatti, joka onnettomuudekseen joutuu outoihin kokemuksiin ja sitten rakastuu autarkin sivuvaimoon ja auttaa tätä tekemään itsemurhan. Kilta ei voi paljastaa tapahtunutta, joten Severian lähetetään etäiseen kaupunkiin mestaajaksi ja hänelle annetaan mukaan kunnianarvoisa pyövelinmiekka nimeltään Terminus Est. Severian kokee outoja tapahtumia jo ennen kuin selviää ulos kaupungista - jossa vaiheessa tarina äkkiä katkeaa. Mystistä ja outoa.

Edellenkin yksi kummallisimmista fantasiasarjoista, kunhan vain jatkaisi.



maanantai 27. toukokuuta 2013

Anders Roslund & Börge Hellström: Tyttö katujen alta


Kovaa tekstiä, joka taitaa tällä hetkellä olla hyvinkin ajankohtainen. Tukholman keskustaan on hylätty bussilastillinen huumattuja lapsia, joita kukaan ei kaipaa ekä etsi. Tutkinnoissa ilmenee, että monessa muussakin suurkaupungissa on tapahtunut sama juttu - lapset ovat salakuljetettuja laittomia maahanmuuttajia.

Kirkossa istuu nuori tyttö. Hän on kadonnut kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin ja asunut Tukholman viemäriverkostossa. Siellä on kokonainen ihmisyhteisö, jotka huolehtivat toisistaan. Kirjan poliisit yrittävät parhaansa näiden "ihmisroskien" hyväksi, mutta korkeatasoinen poliitikko vaatii ratkaisuja, korkeatasoinen poliisi haluaa puhdistaa viemärit ja lopulta käytetään liekinheittimiä. Toimii, tietenkin. Tosin palaa useita poliiseja, monia viattomia ja muita auttavia viemärin asukkeja ja loput hiippailevat takaisin - muun muassa "tyttö katujen alta", joka palaa etsimään hyväntekijäänsä, vaikka koti - patja ja joitakin tavaroita - onkin tuhkaa.

Kovaa kamaa, toistan. Kokeilkaa.





lauantai 25. toukokuuta 2013

Bruce Fink: Tarkastaja Canalin psykoanalyyttiset seikkailut

 

Eräänlainen Hercule Poirot eläkkeelle jääneen ja kovasti psykoanalyysia harrastavan ranskalaisen hahmossa.

Kannattaa varustaa aivonsa sivistyssanakirjalla ja kulttuurihistoriaosiolla, kun lähtee lukemaan tätä. Hyväksi on myös suhtautua leppeästi freudilaiseen psykoanalyysiin. Canalia nimittäin kiinnostavat paljon enemmän jokaisen vastaantulevan - todistajan, epäillyn tai tutkijan - lapsuudenongelmat freudilaisittain kuin itse tutkittava tapaus.

Syvälle sukelletaan myös Mozartin elämänkertaan, sherrynvalmistukseen ja muuhun kulturelliin. Juonet eivät ole järin kiinnostavia ainakaan Canalin itsensä kannalta, kunhan pääsee kyselemään varhaisesta äitisuhteesta.

Jos pitää liirumlaarumista ja historiallisista yksityiskohdista, kannattaa lukea. Jos odottaa nopeatempoista poliisitutkimusta, nokkelaa huulenheittoa ja lopussa konna käsirautoihin, niin turhautuminen tappaa lukijan.  Joko-tai-valinta.

Voisin itse kestää lisääkin Canalia - varsinkin seuratessani, miten sopimattomilla hetkillä hän alkaa pitää psykoanalyyttistä tutkimustaan.



keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita


Jotensakin ärsyttävä kirja arvostella. Ensinnäkin jutun varsinainen käänne on mahdoton esitellä arvostelussa, koska ensilukija pettyy. Toiseksi järkevä esittely on vaikeaa juuri elintärkeiden yksityiskohtien salaamisen vuoksi.

Jupisen aluksi suomennoksen nimestä "Herrasmiehiä ja huijareita"? Kirjassa on yksi oikein tehokas huijari, suorastaan sympaattinen konnamaisuudestaan huolimatta. Herrasmiehiä on vaikea löytää. Kyse on yksityisestä poikakoulusta nimeltään St. Oswald. Toinen kertojista on liitutahrainen ja ärhäkkä latinan opettaja, joka on jäämässä eläkkeelle. Toinen on nimetön nuori opettaja, jonka päämäärä on kumota koko koulu sabotoimalla se sisäpuolelta.

Nuori opettaja on tullut puhtaasti väärentämällä paperinsa, vaikka hän yllätyksekseen huomaa olevansa hyvä opettaja. Hän oli lapsena talonmiehen jälkeläinen, kadehti koulun oppilaita, pääsi tutustumaan kouluun varastamalla isänsä avaimet ja asuste asusteella koulupuvun. Hän tutustui - jopa rakastui - yhteen koulun oppilaaseen, mutta uhkarohkeus päättyi traagisesti. Aikuistuttuaan hän päätti tulla tuhoamaan koulun.

Iäkäs opettaja puolestaan on koululle uskollinen kirjaimellisesti kuolemaan asti. Hän alkaa epäillä sabotaasia ja lopulta myös kuolemantapauksia sattuu.

Kirjassa on ehdottomasti puolensa, mutta valitttavasti sen salaisuuden paljastuminen jonka yritän pitää salaisuutena) pilasi toisen lukukerran. Eli yhden kerran kirja. Joskin ihan hyvä yhden kerran kirja.

Niin, ja nämä yksityiset poikakoulut eivät oikein kiehdo suomalaista naispuolista opiskelijaa.

torstai 16. toukokuuta 2013






Jaakko Hämeen-Anttila: Tuhannen ja yhden yön erotiikka

 

Nykyään tuntuu olevan muodissa väittää, että kaikki islamin naiset joutuvat käärimään itsensä mustiin jätesäkkeihin ja kaikki muslimimiehet tulevat länsimaihin joukkoraiskaamaan länsimaisia naisia.

Onneksi meillä on ainakin yksi asiantunteva historioitsija, joka kertoo muuta (ja lisäksi erittäin viihdyttävästi). Islam on kaikkea muuta kuin seksikielteisyyttä. Kiinnostava näkökohta on se, että viktoriaanisena aikana islam oli seksikkyyden päämaja; nykyaikaan se nähdään puritaanisuuden pesäpaikkana. Kannattaisi todellakin lukea vaikkapa Tuhannen ja yhden yön tarinoita niin sensuroimattomina tarinoina kuin mahdollista ja myös tutustua maalaustaiteeseen eurooppalaisten haaremikuvauksina.

Muuten, jopa lempi voi olla olemassa mustista jätesäkeistä huolimatta:






lauantai 11. toukokuuta 2013



Lars Kepler: Paganini ja paholainen

 

Taas pätevä ruotsalaisdekkari. Mies löytyy riippumasta täysin tyhjästä huoneesta. Nuori nainen lötyy ajelehtimassa veneessä - hänen vaatteensa ovat täysin kuivat, mutta keuhkot ovat täynnä vettä.

Taitavia juonenkäänteitä ja yllätyksiä. Kirjassa ovat mukana myös sekä Paganini (hänen soittamansa viulut) ja paholainen, jonka kanssa tehtyä sopimusta ei kumoa edes kuolema. Sen verran paljastan, että paholainen on ruumiillisessa hahmossaan asekauppias - hyvin sopivaa.

Pidän paljon suomalaispoliisista, Joona Linnasta. Aamulehden arvostelija purnasi Joonan käyttämää suomalaisääntämystä; miksi Ruotsissa kasvanut mies ei olisi voinut oppia ääntämystä suomalaisvanhemmiltaan? Muistaakseni Dahlilla on suomalaispoliisi, joka on albino, puhuu tuskin mitään ja tuntee mystisiä suomalaislähteitä (eräänlainen suomalaismafia). Maailmankirjallisuudessa on perinne suomalaisista noidista, esimerkiksi Jack Londonilla: jos ruotsalaiset haluavat jatkaa tätä, niin siitä vain. Aina se Slussenin sissit voittaa.

Hyvää ja ,luettavaa dekkarikirjallisuutta. Lisää tätä.


sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Barbara Nadel: Veren syvyys


Istanbulilaisystäväni, komisario Cetin Ikmen, on taas töissä. Mahahaava on hellittänyt, mutta hänen on ilmeisesti pitänyt luopua brandystään loppuiäksi. Hänen työtoverinsa, Mehmet Suleiman, ottomaaniprinssi, on rakastunut turkkilais-irlantilaiseen psykologiin ja haluaa mennä naimisiin, mistä on ongelmia kylliksi, koska Zeldan eno on roomalaiskatolinen pappi Irlannissa.

Lisää ongelmia aiheuttaa nuori mies, jonka kurkku on leikattu poikki. Tapaussuuntia on kaksi: albanialainen verikosto tai vampyyrit. Albanialaisista on enemmän harmia, koska Ikmenin äiti oli albaani ja sukua murhatulle.

Ihmettelen, koska Barbaralta loppuvat vähemmistöt; tähän asti suomennetuissa kirjoissa on jokaisessa käsitelty yksi vähemmistö. Tällä kertaa meno yltyy peräti hurjaksi sukulaisuus- ja verikosto-ongelman vuoksi. Onneksi Ikmenin vanhin poika on sentään valmistunut lääkäriksi. Isä tarvitsee vielä sydänspesialistia tällä vauhdilla.

Istanbul on edelleenkin kiehtova ympäristö, mutta Orhan Pamuk kuvaa sen paremmin. Henkilöt ovat sentään kiinnostavia myös Nadelilla. Menettelee.



lauantai 4. toukokuuta 2013

Simon Beckett: Multiin kätketyt


David Hunter, Beckettin sankari, on palannut Yorkshiren nummille. Kahdeksan vuoden jälkeen on teinityttöjä raa'asti murhannut mies luvannut näyttää kahden uhrinsa ruumiiden kätköpaikat. Yksi uhri jäi eloon, kun tappaja saatiin kiinni itse teosta. Nyt yksi ruumis löytyi, murhaaja Monk on luvannut näyttää ne puuttuvat kaksi, jos hänet viedään tapahtumapaikalle.

Homma menee tietenkin pieleen ja Monk karkaa. Melkoista kieputusta seuraa, jopa murhaajan henkilöllisyys alkaa käydä epäselväksi  - ja tietenkin se, miten mies voi kadota aukealla nummella keskeltä poliisipiiriä. David Hunter joutuu tapaamaan myös oman menneisyytensä hahmoja.

Pidän paljon Beckettistä, joka onnistuu rakentamaan modella monimutkaisia juonia, pitämään henkilökohtaisen ja rikostutkinnan tasapainossa ja lisäksi antamaan yleistietoa olematta mikään Wikipedia. Kannatetaan.

maanantai 29. huhtikuuta 2013

Yiyun Li: Kultapoika, smaragdityttö


Novelleja Kiinasta, jossa vanha ja uusi elävät päällekkäin. Novelli kohdunvuokrauksesta kertoo välittäjistä, jotka ensin kaappaavat nuoren naisen kehitysvammaisen miehen vaimoksi, sitten ostavat kaksivuotiaan pojan "elämään parempaa elämää", hankkivat kohdunvuokraajan amerikankiinalaiselle parille ja lopulta aiheuttavat novellin nimen mukaisen vankilan kohdunvuokraajan ja tulevan äidin välille, kun kohdunvuokraaja tunnistaa välittäjälle myymänsä pojan kerjäläisen kerjuuapurina ja haluaa poikansa takaisin. Raju törmäys vanhan Kiinan ja modernin maailman välillä.

Pitkä alkunovelli "Ystävällisyys" on lohduton tarina ameijaan joutuneesta nuoresta naisesta, jonka mieleen jää parhaiten tuntemattoman autonkuljettajan tervehdys, kun hän astuu junaan - tuntemattomien ystävällisyys koskee eniten, koska siitä ei ole maksanut mitään.

Tuskallisia novelleja elämästä vanhan ja uuden välillä ja erityisesti yksinäisyydestä - samantapaisesta maailmasta kirjoitti aikoinaan mestarillisesti Tsehov.

 

 


lauantai 20. huhtikuuta 2013

Vilmos Kondor: Budapestin varjot


Kirjaa mainostetaan "film noir" -kirjana. Sitä se tavallaan onkin. Budapest, vuosi 1936, juutalainen kuollut ilotyttö, yksityisetsivä...

Jotenkin vain ei pure. Marmeladeja tekevä isoisä on omalla tavallaan kiinnostava, mutta pikemminkin odotan, tuleeko lisää sarjaa, jossa päästäisiin lähemmäs Budapestin kohtalonhetkiä. Rikoskirjana "Budapestin varjot" ei kovasti kiinnosta. Olen käynyt Budapestissa, joten Ketjusilta Pestin ja Budan vertailu ovat laimean kiinnostavia, mutta en todellakaan ole niin vanha, että tuntisin 30-luvun filminäyttelijöitä ja poliitikkoja (viimeksi mainittu seikka osoittaa kenties huonosta historiantuntemuksesta, mutta Unkarin historia on ollut huonosti esillä Suomessa, joten syy ei ehkä ole kokonaan minun).

Kirjailijaa kannattaa kenties pitää varovasti silmällä.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Maon Suuri harppaus (bataatinviljelyssä)


Frank Dikötter: Mao  Kiinan suuri nälänhätä 1958-1962

 

Aiheesta on toinenkin kirja - Jasper Beckerin "Hungry Ghosts". Se on kiinnostava kirja, mutta Dikötterin etu on suuri määrä uutta arkistomateriaalia. Kokouspöytäkirjat, raportit kentältä ja muu vastaava voisivat olla puuduttavaa luettavaa, ellei sisältö olisi niin karmivan kiehtovaa. 

Nälänhätää ei Dikötterin kirjan mukaan aiheuttanut pelkästään puolueaktivisten liioittelu sadon määrissä, joka taas aiheutti sadon viemisen kaupunkeihin ja ulkomaille - mikä jätti talonpojat kuolemaan nälkään - vaan lukuisat samanaikaiset muut projektit. Kanavien ja patojen rakentelu ilman suunnittelua, joka riisti mehet maanviljelystä, takapihasulatot, jotka veivät muun ohella maataloustyökalut, kommuunien pakkoperustaminen, joka jätti lapset ja vanhukset ilman huoltajia, ja kaikki tämä samanaikaisesti. Miljoonat eivät kuolleet pelkästään nälkään ja uupumukseen, vaan raakojen pakotteiden uhreina - ihmisiä sidottiin pakkasessa puihin tai jätettiin kuolemaan lumihankiin, hakattiin hengiltä ja jopa kärvennettiin kuoliaiksi. Kun tuli käsky lannoittaa peltoja, savitaloja ja olkikattoja revittiin ja levitettiin pelloille (myöhemmin olkikattoja jopa syötiin). Taloja tuhottiin tulevien suurrakennusten tieltä - näitä ei tíetenkään koskaan rakennettu. Kommuuni, johon oltiin rakentamassa 12 kilometriä pitkää suursikalaa, omisti neljä laihaa sikaa. Vastaavia tarinoita löytyy kirjasta asiallisen piittaamattomalla virkatekstillä kerrottuna. Juuri kertomistyyli tekee kirjasta erityisen tehokkaan.

"Hugry Ghosts" -kirja tehosi myös kuvaamalla mielettömimpiä tapauksia, joita Maon keskusvalta aiheutti - maanviljelijöitä kehotettiin harrastamaan hygieniaa ja he harjasivat lampaidensa hampaat hammasharjoilla - molemmat kirjat valaisevat mahdollisesti maailman suurinta joukkomurhaa. 

Suosittelen niille, jotka eivät saa painajaisia.


 



lauantai 6. huhtikuuta 2013

Barbara Nadel: Arabeski

 

Otsikko ei tarkoita koristekuviota, vaan muun muassa Turkissa suosittua laulutapaa, käsittääkseni jonkinlaista turkkilaista rap-musiikkia.  Barbara Nadelin sarjan kolmannessa osassa arabeskilaulajan lapsivaimo on myrkytetty ja vauva kadonnut. Komisario Ikmen joutuu olemaan sivussa tutkinnasta (siis virallisesti - hän potee vatsahaavaa) ja tutkintaa hoitaa komisario Suleyman.

Arabeskilaulaja Eril Urfa on noussut maineeseen ikääntyvän laulajattaren Tansun nostamana. Niinpä vaimon murhasta epäillään Tansua. Vauvan katoaminen on outo käänne, samoin se, että asunnosta löytyy runsaasti naapurissa asuvan kehitysvammaisen miehen sormenjälkiä, myös vainajasta. 

Juonessa riittää mutkia, joista vähäisin ei ole se, että Urfa kuuluu jesidien lahkoon. Jesidit ovat  erikoinen yhdistelmä zarathustralaisuutta, manikealaisuutta, juutalaisuutta, kristinuskoa ja islamia.
Turkin jesidit ovat kurdeja, joka mutkistaa juonta lisää - tapausta tutkii myös kurdipoliisi..

Barbara Nadelin kirjat ovat kaikki kimurantteja juttuja, mutta olen mieltynyt Istanbuliin (tuttu Orhan Pamukilta) ja näihin umpikahjoihin poliiseihin, kuten tähän Ikmeniin, jota käy tässä sääliksi - häneltä on kielletty se tavallinen brandypullonsa. Suleyman tuntuu päässeen yli avioerostaan, vaikkakaan ei työtovereiden irvailu "ottomaaniprinssistä". 

Tämä kolmas osa joko on lähimpänä normaalia dekkariperinnettä tai sitten olen tottunut Nadeliin. Joka tapauksessa kirja luisti sujuvasti myös juonen kannalta (vaikkakin - varoitan - motiivit ovat toinen toistaan uskomattomampia). Kannatan.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

John LeCarre: Hurmaava petturi


Alkajaisiksi ihmettelen kovasti kirjan suomenkielistä nimeä. Koko opuksessa ei ole ketään, jota voisi kutsua hurmaavaksi petturiksi. Alkuperäinen nimi - Our kind of traitor - tuntuu sopivan huomattavasti paremmin. "Reilu peli" olisi käynyt myös, koska kirja alkaa reilusta pelistä. Nuori brittipari, Perry ja Gail, ovat lomalla Karibialla ja Perry päätyy pelaamaan tennistä rikkaan venäläisen Diman kanssa. Dima etsii epätoivoisesti reilua peliä harrastavia englantilaisia ja päätyy Perryyn ja Gailiin.

Aluksi Dima ja hänen perhekuntansa ovat kuin venäläinen hirviöversio Adamsin perheestä - venäläisiä oligarkkeja mafiapuolelta. Vähitellen Diman karhumainen hahmo ottaa näyttämön haltuunsa. Hän haluaa saada perheensä turvaan Englantiin luovuttamalla kaikki likaiset salaisuutensa ja rikostoverinsa, joita löytyy runsaasti myös korkea-arvoisista brittipiireistä.

Kun Perry ja Gail alkavat mieltyä Dimaan ja hänen outoon perheeseensä - erityisesti Gail huolestuu orvoista kaksostytöistä - nuoripari sotkeutuu kansainväliseen juonitteluun. Dima kasvaa tunteiltaan vahvaksi hahmoksi ja samalla tarina ohjautuu kohti väistämätöntä tragediaa.

Lopulta - ja lopusta - mieleeni tulevat antiikin tragediat tuhoutuvista kuninkaista, Agamemnonista esimerkiksi. Jokainen liike vie väistämättä tuhoon, olipa se miten hyvää tarkoittava tahansa. Briteille - viattomat Perry ja Gail pois luettuina - Dima on heidän lajisensa petturi, mutta silti syrjäytettävissä, jos peli sitä vaatii. Omalla näyttämöllään Dima seisoo muita kookkaampana hahmona muutenkin kuin fyysisesti. Ja lopussa on katharsis, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä


Jackson Brodie on entinen sotilaspoliisi, sittemmin poliisi ja nyt yksityisetsivä, eronnut, jonka silmäterä on äitinsä luona asuva tytär.

Ilmoitan heti, että taustastaan huolimatta Jackson ei ole mikään Reacher - hän saa kuonoonsa koko ajan. Lisäksi hänen autonsa tuhotaan, talonsa räjäytetään ja muutenkin kohtalo kolhii, eikä hän ymmärrä syytä varsinkin, kun hän ei tutki mitään mutkikasta. Vain jäljittää ihmisiä, joita puoliso epäilee, ja etsii kadonneita kissoja ikivanhalle naiselle, jolla on noin sata kissaa. Jackson ei koskaan laskuta naista, jota hän pitää sosiaalitapauksenaan, mutta toisaalta hän ei koskaan löydä yhtään kadonnutta kissaakaan.

Siten hänen syliinsä putoaa kolme vanhaa juttua. Noin 40 vuotta aikaisemmin katosi 3-vuotias tyttö, "nätti kuin nappi", jota hänen keski-ikäiset sisarensa alkavat taas etsiä isänsä kuoltua. Mies, jonka tytär surmattiin näköjään sattumanvaraisesti, haluaa edelleenkin löytää murhaajan. Ja 18-vuotias nainen hermostui aviomieheensä, tarttui kirveeseen, tuomittiin aviomiehen murhasta, vapautui ja katosi. Naisen sisar haluaa löytää niin ikään kadonneen sisarentyttärensä. 

Jackson selvittelee kaikkia kolmea outoa juttua, jotka tuntuvat tavalla tai toisella kiertyvän yhteen. Kirja ei ole pelkkä dekkari, vain dekkarin muotoinen.

Taas kirja, jonka henkilöt ovat eläviä, eläviä, eläviä.  Alkaa olla minulle yhä tärkeämpää - siis juoni on tärkeä, sujuvuus myös, mutta tärkeintä on, että ihmiset ovat eläviä. Jackson Brodie ja muutkin ovat - jopa ne hemmetin kissatkin.

Lukekaa.



sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Ayad Akhar: Appelsiininkuorten katu

 

Halusin kirjan kansikuvan, koska se luonnehtii niin hyvin kirjaa. Tarinan kertoo Hayat, pakistanilaisperheen Yhdysvalloissa asuva poika. Tarinan alussa hän luouu islamista ja tuntee painon nousevan harteillaan. Sitten hän siirtyy varhaiseen murrosikäänsä ja siihen, miksi islam on ollut hänelle sellainen taakka.

Hayatin Mina-täti tuli Pakistanista pakoon vaikeaa avioliittoaan. Hän sädehti, niin Hayatista tuntui. Mina opettaa Hayatille islamia, mutta kirjan mittaan käy ilmi, että Minan islam on muuta kuin se kankea kirjauskonto, jota pakistanilaisseurakunta harrastaa. Tosin ei Hayatin perhe - hänen isänsä juo viskiä, pettää vaimoaan "valkoisten naisten" kanssa eikä koskaan käy moskeijassa. Hayatin äiti on katkera nainen. 

Mina saa Hayatin ensin sisäistämään islamin, sitten moskeijaväki karkottaa hänet. Kiinnostavaa on, että vaikka kirjan tapahtumapaikka on Yhdysvallat, ainoat kristityt ovat ne Hayatin isän "valkoiset naiset" (yksi heistä vilahtaa kirjassa ja osoittautuu eirttäin miellyttäväksi). Varsinaiset uskontokeskustelut käydään islaminuskoisten ja juutalaisten välillä - Mina rakastuu juutalaiseen Nathaniin.

Mina on ymmärtääkseni suuflainen - islamin mystinen haara. Vaikka luulisi, että on tylsää lukea kirjaa, jossa kiistellään islamin eri haarojen ja juutalaisuuden välillä, niin asia ei ole ollenkaan niin. Kirjan ihmiset ovat eläviä, eläviä, ELÄVIÄ. Niin harvoissa kirjoissa näin voi sanoa. Voin tunnustaa, että rakastuin moneen henkilöö, en vain Minaan, vaan jopa Hayatin vaimoaan pettävään isään puhumattakaan Nathanista, Minan juutalaisrakastetusta. Ei ihme, että Hayat heti alussa tunnustaa rakastuneensa itse juutalaistyttöön.

Ja Mina on pyhimys - ei siinä mielessä, että hän seisoisi sädekehä päänsä päällä katsomassa hartaasti ylös, vaan samassa mielessä kuin varhaiskristilliset pyhimykset, ihmisiä, jotka seuaavat Jumalaansa (ja ovat aika epämukavia tosielämässä).

Upea, upea kirja.



sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Donna Leon: Uskon asia


Silloin tällöin tulee kokeiltua, onko Donna Leon löytänyt uutta puhtia kirjoituksiinsa. Eipä ole, melko mekaaniseksi on juttu mennyt. Tässä kirjassa ero on siinä, että komisario Brunetti ei ole vaimonsa ruokinnassa, koska koko perheen piti mennä lomalle vuoristoon, mutta Brunetti soitettiin kesken kaiken takaisin töihin. Alkoi jo tuntua siltä, että tapahtuu epätavallisia, kun vaimon poissa ollessa Brunettin näkimiin tulee hurmaava naiskomisario, mutta sekin jää pelkäksi silmäilyksi. Signorina Elettra alkaa tuntua tietokoneensa mekaaniselta jatkeelta. Tylsää.

Nuhteeton virkamies murhataan. Nuhteettomalta vaikuttanut tuomari ei olekaan nuhteeton. Joku huijari saa vanhoilta naisilta rahaa ennustamalla ja häipyy paljastuessaan. Venetsian poliisilaitoksella ei toimi mikään - paitsi tietysti tarmokas kolmikko, Brunetti, Vianello ja signorina Elettra. Kaikki muut, koko Italia, on korruption vallassa. Montakohan kymmentä kirjaa Donna Leon on jo kirjoittanut samasta aiheesta? Vain vaimon ruuat siis puuttuvat. 

Ehkä vilkaisen taas jotakin kymmenen kirjan kuluttua.



keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

P.D.James: Syystanssiaiset


Jane Austen on niin tartuttava kirjailija, että hänen kirjoihinsa halutaan kirjoittaa jatkoja, uusintaversioita, jopa outoja vääristelyjä (zombiet yms.). P.D.James on langennut syöttiin. Hän on kirjoittanut murhamysteerin jatkoksi "Ylpeys ja ennakkoluulo" -kirjaan.

Pahoillani. Pidän P.D.Jamesista. Rakastan Jane Austenia. Olisi ollut parempi pitää ne kaksi erillään.

Kiistatta P.D.Jamesin jotkut ideat ovat kiinnostavia. Esimerkiksi idea, jonka mukaan Bennettin perheen kahdesta naimattomasta tyttärestä se toivottomampi tapaus on päässyt naimisiin - Mary nai kirkkoherran, mutta Kitty jää ilman aviomiestä. Muuten kirjan jatko kulkee kuin puujaloilla. Jankutus siitä, että kukaan ei usko Elizabethin ja D'Arcyn avioliitto on onnellinen, käy voimille. Väite Wickhamin sotasankaruudesta (Irlannissa!) on uskomaton.

Kun James pääsee käsittelemään murhien tutkintaa ja oikeudenkäyttöä 1800-luvun alussa, hän on normaali sujuva itsensä. Muuten kaipaan hänen syvää psykologista ymmärrystään. Juttu on kankea, kömpelö ja sotkeutuu kaikenlaisiin otatteluihin saadakseen Wickhamin ensin melkein hirteen ja sitten pois roikkumasta.

Ikävää.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Tanssiaiset New Yorkissa 1890

 

Anna Goldbersen: Huumaa

 

1800-1900-lukujen Yhdysvallat oli todennäköisesti ruokottomimmin rikkaudellaan pöyhkeilevä aikakausi missään maailmassa (ja myös köyhimpien aikaa). Rakennettiin rautateitä länteen, kaivettiin kultaa, perustettiin miljoonaomaisuuksia ja pantiin kaikki näytteille. Anna Goldbersenin New York on juuri sen aikakauden kuvausta.

Nousukasmaisuutta kirjassa kuvataan ehkä liiankin korostetusti, mutta aikakautta kutsutaan vieläkin nimellä "gilded age", kullattu aika. Runsas kultaus kaikkialla oli tarkoitettu kompensoimaan vähäistä valaistusta. Hayesin perheen uusi talo kuvataan New Yorkin Keskusaseman ja Buckinghamin palatsin ristisiitokseksi, ja talon emäntä suunnittelee kirjassa vielä kesäasuntoa, johon tulisi 36 huonetta. Kun katsoo malliksi otsikkokuvaa tanssiaisista ja tietää, miten kylmä New Yorkissakin saattaa olla, epäilen, että juhlissa oli esillä runsaasti epäromanttista kananlihaa.

Tarina on myös silkkaa saippuaoopperaa, jossa kiinnostavin naishahmo on Penelope Hayes, varsinainen "Dynastia-sarjan Joan Collins, rikkaan nousukkaan tytär, joka ei kaihda mitään. Kiltitkään naiset eivät ole erityisen kilttejä - toinen seurapiirilady Elizabeth hiipii yöllä ajurin vuoteeseen - tai oikeastaan heinäkasaan tallin ylisillä. Siinä sitten kaikki ovat rakastuneita vääriin ihmisiin, tunteet jylläävät tiukkaan nauhoitettujen korsettien sisällä, miehet juovat viskiä ja ovat isiensä talutusnuorassa ja elämä on loisteliaan kullattua, mutta kurjaa. Heti tarinan alussa ollaan hautaamassa nuorta neitoa hänen omana hääpäivänään. Arkku on tyhjä, koska vainajaa ei ole löydetty. 

Härnäävän houkuttava kirja - teki mieli jättää kesken, mutta takaisin se veti sivuilleen. Mitenhän tarina etenee?


maanantai 25. helmikuuta 2013

Emma Bull: War for the Oaks


Tämä oli Emman esikoiskirja ja rakastuin siihen heti. Valitettavasti seuraaviin kirjoihin en sitten rakastunutkaan.

Kirja on 80-luvulta, siinä ollaan Minneapolisissa. Pop-yhtyeen laulusolisti Eddie törmää koiraan, joka muuttuu mieheksi, joka muuttuu...  no, joka tapauksessa kyseessä on klassinen haltiahahmo phouka. Haltiamaailma käy sotaa vastamaailmaansa vastaan Minneapoliksesta. Taistelukentälle tarvitaan kuolevainen, muuten sota jatkuu loputtomiin, kuolleet heräävät henkiin ja kaikki alkaa alusta. Kuolevainen taistelukentällä tekee jutusta todellisen. Haltiat haluavat myös, että kyseinen kuolevainen on joku, jolla on erityisiä kykysä -mieluiten taiteellisia. Eddi valitaan. Hänen ja phoukan suhteet ovat lievästi sanoen elohopeamaiset.

Vaikka en pop-musiikkia rakasta enkä harrastakaan, ymmärrän riittävästi perustettavaa yhtyettä - "Eddi and the Fey" - seuratakseni tilannetta, ja tunteet ja tilanteet (ja huumori) ovat tehneet kirjasta erään suosikkini, jonka olen lukenut useasti uudelleen. En tiedä, onko siitä otttu uusintapainoksia. Omani oli todellakin esikoispainos, kirjoitin jopa uhkarohkeasti kirjailijalle, jonka vastaus oli "Wow!" Siis ei vain se, että hän sai lukijakirjeitä, vaan että yksi tuli etäisestä maasta nimeltä "Finland". Olen vieläkin ilahtunut.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Tsheljabinskin meteori


Arthur C. Clarke: Jumalan moukari


Osuipa sopivaan saumaan tämä Clarken vuoden 1993 asteroidikirja. Ensin iski meteori ja sitten pelättiin asteroidia ja kaiken huipuksi tulivat huhut, joiden mukaan Venäjän ohjus pudotti meteorin/asteroidin. Joku keskustelupalstalla jopa väitti ihan Clarken kirjan mukaan, että venäläiset osuivat asteroidiin, joka halkesi kahtia, toinen puoli ohitti Maan ja toinen putosi Tsheljabinskiin.

Jos nyt unohdetaan keskustelupalstat, niin Clarken kirja on valitettavasti leipätekstiä. Henkilöt ovat paperinukkeja, kirjassa on melko paljon melko puuduttavaa rupattelua Maan ja planeettojen tulevaisuudesta, politiikkaa, uskontoa ja sen sellaista ja poikien seikkailuromaani-tyyppistä Avaruusvartio-tarinaa. Yllättävä tarinakäänne oli se, että uskonlahko torpedoi asteroidin tuhon, koska he halusivat räjäyttää Maan ja mennä kaikki taivaaseen.

Onneksi Clarke on sentään kirjoittanut aivan luettaviakin kirjoja, joita hellin ja luen uudelleen.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Jeanette Winterson: Aikamyrsky


Winterson on kirjoittanut nuorisoromaanin. Ei hänen tavallista hämmentävää tasoaan, vaan oikeastaan aika normaali kuvio. Silver-tyttö on menettänyt vanhempansa oudoissa oloissa, asuu vanhassa talossa, hänestä "huolehtii" hyvin inhottava täti, ja häntä jahtaa kaksi superpahista, joilla on yliluonnollisia kykyjä ja jotka haluavat jotakin, jota kutsutaan "ajanottajaksi". Ja Silverin apuna on nuori urospuolinen yksilö. Mikä muu on uutta?

Toisaalta kirjassa käydään läpi useita nykyfysiikan teorioita ilman, että se kuulostaa opettavaiselta, päädytään menneisyyteen, Linnunradan toiselle puolelle ja jopa mustaan aukkoon. Kaikki kelvollisella vauhdilla. Ja lopussa otetaan kantaa multiversumi-ideaan.

Ei hasumpi kirja kenellekään, joka on scifi-mielinen ja arviolta 10-16-vuotias.