Jack Higgins: Tappotanner
Jack Higginsin lukeminen on kuin lakritsia söisi; siitä ei pääse eroon, mutta yksi lakritsanpala on samanlainen kuin toinenkin. Taas kerran "Tappoanner"-kirjassa toistuvat tutut kuviot. Tällä kertaa juonia lkaa, kun puoliksi arabi, puoliksi englantilainen 13-vuotias Sara kaapataan ja viedään isoisänsä luo Lähi-Itään naitettavaksi serkulleen Husseinille, joka tunnetaan lempinimellä "Jumalan vasara". Isoisä pistää tytön jalkarautoihin ja siirrättää tämän sittemmin toiseen sukuhaaraan Qatariin (Higginsin versio Jemenistä tai vastaavasta paikasta).
Lähinnä kiinnostava hahmo on Hussein, joka ei ole erityisen uskovainen, hän vain pitää sotimisesta, ja on ilmeisesti enemmän tai vähemmän rakastunut Saraan. Huonostihan se päättyy. Tyttöä vapauttamaan lähtevät tutusti entinen IRA-tappaja Sean Dillon ja lontoolainen gangsteri Billy Salter. Sitten tapetaan melko reipashenkisesti arabeja, tuodaan Sara takaisin Englantiin, jatketaan tappamalla entisiä IRA-miehiä (nähdäkseni Sean Dillonin henkilökohtainen ennätys - kuusi miestä saman illan aikana), nahistellaan venäläisten kanssa ja juodaan samppanjaa ja Bushmills-viskiä. Lopulta hoidellaan myös arabien yritys kaapata Sara vielä kerran.
Minua aina kummastuttaa, että kerran toisensa jälkeen Qatarin satamassa pitäisi tehdä meriarkeologisia kaivauksia, kerta toisensa jälkeen Dillon ja Salter pääsevät sukelluspukuihin asti ja päätyvät sitten vaihtelun vuoksi tappamaan arabeja veden alla ja joutuvat poistumaan - ja brittiarkeologi otta heidät silti aina yhtä ilahtuneesti vastaan. Eivät historialliset kaivaukset sillä tavoin edisty.
Ja miksi ihmeessä jokaisen venäläisnaisen etunimi on Greta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti