perjantai 29. maaliskuuta 2013

John LeCarre: Hurmaava petturi


Alkajaisiksi ihmettelen kovasti kirjan suomenkielistä nimeä. Koko opuksessa ei ole ketään, jota voisi kutsua hurmaavaksi petturiksi. Alkuperäinen nimi - Our kind of traitor - tuntuu sopivan huomattavasti paremmin. "Reilu peli" olisi käynyt myös, koska kirja alkaa reilusta pelistä. Nuori brittipari, Perry ja Gail, ovat lomalla Karibialla ja Perry päätyy pelaamaan tennistä rikkaan venäläisen Diman kanssa. Dima etsii epätoivoisesti reilua peliä harrastavia englantilaisia ja päätyy Perryyn ja Gailiin.

Aluksi Dima ja hänen perhekuntansa ovat kuin venäläinen hirviöversio Adamsin perheestä - venäläisiä oligarkkeja mafiapuolelta. Vähitellen Diman karhumainen hahmo ottaa näyttämön haltuunsa. Hän haluaa saada perheensä turvaan Englantiin luovuttamalla kaikki likaiset salaisuutensa ja rikostoverinsa, joita löytyy runsaasti myös korkea-arvoisista brittipiireistä.

Kun Perry ja Gail alkavat mieltyä Dimaan ja hänen outoon perheeseensä - erityisesti Gail huolestuu orvoista kaksostytöistä - nuoripari sotkeutuu kansainväliseen juonitteluun. Dima kasvaa tunteiltaan vahvaksi hahmoksi ja samalla tarina ohjautuu kohti väistämätöntä tragediaa.

Lopulta - ja lopusta - mieleeni tulevat antiikin tragediat tuhoutuvista kuninkaista, Agamemnonista esimerkiksi. Jokainen liike vie väistämättä tuhoon, olipa se miten hyvää tarkoittava tahansa. Briteille - viattomat Perry ja Gail pois luettuina - Dima on heidän lajisensa petturi, mutta silti syrjäytettävissä, jos peli sitä vaatii. Omalla näyttämöllään Dima seisoo muita kookkaampana hahmona muutenkin kuin fyysisesti. Ja lopussa on katharsis, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä


Jackson Brodie on entinen sotilaspoliisi, sittemmin poliisi ja nyt yksityisetsivä, eronnut, jonka silmäterä on äitinsä luona asuva tytär.

Ilmoitan heti, että taustastaan huolimatta Jackson ei ole mikään Reacher - hän saa kuonoonsa koko ajan. Lisäksi hänen autonsa tuhotaan, talonsa räjäytetään ja muutenkin kohtalo kolhii, eikä hän ymmärrä syytä varsinkin, kun hän ei tutki mitään mutkikasta. Vain jäljittää ihmisiä, joita puoliso epäilee, ja etsii kadonneita kissoja ikivanhalle naiselle, jolla on noin sata kissaa. Jackson ei koskaan laskuta naista, jota hän pitää sosiaalitapauksenaan, mutta toisaalta hän ei koskaan löydä yhtään kadonnutta kissaakaan.

Siten hänen syliinsä putoaa kolme vanhaa juttua. Noin 40 vuotta aikaisemmin katosi 3-vuotias tyttö, "nätti kuin nappi", jota hänen keski-ikäiset sisarensa alkavat taas etsiä isänsä kuoltua. Mies, jonka tytär surmattiin näköjään sattumanvaraisesti, haluaa edelleenkin löytää murhaajan. Ja 18-vuotias nainen hermostui aviomieheensä, tarttui kirveeseen, tuomittiin aviomiehen murhasta, vapautui ja katosi. Naisen sisar haluaa löytää niin ikään kadonneen sisarentyttärensä. 

Jackson selvittelee kaikkia kolmea outoa juttua, jotka tuntuvat tavalla tai toisella kiertyvän yhteen. Kirja ei ole pelkkä dekkari, vain dekkarin muotoinen.

Taas kirja, jonka henkilöt ovat eläviä, eläviä, eläviä.  Alkaa olla minulle yhä tärkeämpää - siis juoni on tärkeä, sujuvuus myös, mutta tärkeintä on, että ihmiset ovat eläviä. Jackson Brodie ja muutkin ovat - jopa ne hemmetin kissatkin.

Lukekaa.



sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Ayad Akhar: Appelsiininkuorten katu

 

Halusin kirjan kansikuvan, koska se luonnehtii niin hyvin kirjaa. Tarinan kertoo Hayat, pakistanilaisperheen Yhdysvalloissa asuva poika. Tarinan alussa hän luouu islamista ja tuntee painon nousevan harteillaan. Sitten hän siirtyy varhaiseen murrosikäänsä ja siihen, miksi islam on ollut hänelle sellainen taakka.

Hayatin Mina-täti tuli Pakistanista pakoon vaikeaa avioliittoaan. Hän sädehti, niin Hayatista tuntui. Mina opettaa Hayatille islamia, mutta kirjan mittaan käy ilmi, että Minan islam on muuta kuin se kankea kirjauskonto, jota pakistanilaisseurakunta harrastaa. Tosin ei Hayatin perhe - hänen isänsä juo viskiä, pettää vaimoaan "valkoisten naisten" kanssa eikä koskaan käy moskeijassa. Hayatin äiti on katkera nainen. 

Mina saa Hayatin ensin sisäistämään islamin, sitten moskeijaväki karkottaa hänet. Kiinnostavaa on, että vaikka kirjan tapahtumapaikka on Yhdysvallat, ainoat kristityt ovat ne Hayatin isän "valkoiset naiset" (yksi heistä vilahtaa kirjassa ja osoittautuu eirttäin miellyttäväksi). Varsinaiset uskontokeskustelut käydään islaminuskoisten ja juutalaisten välillä - Mina rakastuu juutalaiseen Nathaniin.

Mina on ymmärtääkseni suuflainen - islamin mystinen haara. Vaikka luulisi, että on tylsää lukea kirjaa, jossa kiistellään islamin eri haarojen ja juutalaisuuden välillä, niin asia ei ole ollenkaan niin. Kirjan ihmiset ovat eläviä, eläviä, ELÄVIÄ. Niin harvoissa kirjoissa näin voi sanoa. Voin tunnustaa, että rakastuin moneen henkilöö, en vain Minaan, vaan jopa Hayatin vaimoaan pettävään isään puhumattakaan Nathanista, Minan juutalaisrakastetusta. Ei ihme, että Hayat heti alussa tunnustaa rakastuneensa itse juutalaistyttöön.

Ja Mina on pyhimys - ei siinä mielessä, että hän seisoisi sädekehä päänsä päällä katsomassa hartaasti ylös, vaan samassa mielessä kuin varhaiskristilliset pyhimykset, ihmisiä, jotka seuaavat Jumalaansa (ja ovat aika epämukavia tosielämässä).

Upea, upea kirja.



sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Donna Leon: Uskon asia


Silloin tällöin tulee kokeiltua, onko Donna Leon löytänyt uutta puhtia kirjoituksiinsa. Eipä ole, melko mekaaniseksi on juttu mennyt. Tässä kirjassa ero on siinä, että komisario Brunetti ei ole vaimonsa ruokinnassa, koska koko perheen piti mennä lomalle vuoristoon, mutta Brunetti soitettiin kesken kaiken takaisin töihin. Alkoi jo tuntua siltä, että tapahtuu epätavallisia, kun vaimon poissa ollessa Brunettin näkimiin tulee hurmaava naiskomisario, mutta sekin jää pelkäksi silmäilyksi. Signorina Elettra alkaa tuntua tietokoneensa mekaaniselta jatkeelta. Tylsää.

Nuhteeton virkamies murhataan. Nuhteettomalta vaikuttanut tuomari ei olekaan nuhteeton. Joku huijari saa vanhoilta naisilta rahaa ennustamalla ja häipyy paljastuessaan. Venetsian poliisilaitoksella ei toimi mikään - paitsi tietysti tarmokas kolmikko, Brunetti, Vianello ja signorina Elettra. Kaikki muut, koko Italia, on korruption vallassa. Montakohan kymmentä kirjaa Donna Leon on jo kirjoittanut samasta aiheesta? Vain vaimon ruuat siis puuttuvat. 

Ehkä vilkaisen taas jotakin kymmenen kirjan kuluttua.



keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

P.D.James: Syystanssiaiset


Jane Austen on niin tartuttava kirjailija, että hänen kirjoihinsa halutaan kirjoittaa jatkoja, uusintaversioita, jopa outoja vääristelyjä (zombiet yms.). P.D.James on langennut syöttiin. Hän on kirjoittanut murhamysteerin jatkoksi "Ylpeys ja ennakkoluulo" -kirjaan.

Pahoillani. Pidän P.D.Jamesista. Rakastan Jane Austenia. Olisi ollut parempi pitää ne kaksi erillään.

Kiistatta P.D.Jamesin jotkut ideat ovat kiinnostavia. Esimerkiksi idea, jonka mukaan Bennettin perheen kahdesta naimattomasta tyttärestä se toivottomampi tapaus on päässyt naimisiin - Mary nai kirkkoherran, mutta Kitty jää ilman aviomiestä. Muuten kirjan jatko kulkee kuin puujaloilla. Jankutus siitä, että kukaan ei usko Elizabethin ja D'Arcyn avioliitto on onnellinen, käy voimille. Väite Wickhamin sotasankaruudesta (Irlannissa!) on uskomaton.

Kun James pääsee käsittelemään murhien tutkintaa ja oikeudenkäyttöä 1800-luvun alussa, hän on normaali sujuva itsensä. Muuten kaipaan hänen syvää psykologista ymmärrystään. Juttu on kankea, kömpelö ja sotkeutuu kaikenlaisiin otatteluihin saadakseen Wickhamin ensin melkein hirteen ja sitten pois roikkumasta.

Ikävää.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Tanssiaiset New Yorkissa 1890

 

Anna Goldbersen: Huumaa

 

1800-1900-lukujen Yhdysvallat oli todennäköisesti ruokottomimmin rikkaudellaan pöyhkeilevä aikakausi missään maailmassa (ja myös köyhimpien aikaa). Rakennettiin rautateitä länteen, kaivettiin kultaa, perustettiin miljoonaomaisuuksia ja pantiin kaikki näytteille. Anna Goldbersenin New York on juuri sen aikakauden kuvausta.

Nousukasmaisuutta kirjassa kuvataan ehkä liiankin korostetusti, mutta aikakautta kutsutaan vieläkin nimellä "gilded age", kullattu aika. Runsas kultaus kaikkialla oli tarkoitettu kompensoimaan vähäistä valaistusta. Hayesin perheen uusi talo kuvataan New Yorkin Keskusaseman ja Buckinghamin palatsin ristisiitokseksi, ja talon emäntä suunnittelee kirjassa vielä kesäasuntoa, johon tulisi 36 huonetta. Kun katsoo malliksi otsikkokuvaa tanssiaisista ja tietää, miten kylmä New Yorkissakin saattaa olla, epäilen, että juhlissa oli esillä runsaasti epäromanttista kananlihaa.

Tarina on myös silkkaa saippuaoopperaa, jossa kiinnostavin naishahmo on Penelope Hayes, varsinainen "Dynastia-sarjan Joan Collins, rikkaan nousukkaan tytär, joka ei kaihda mitään. Kiltitkään naiset eivät ole erityisen kilttejä - toinen seurapiirilady Elizabeth hiipii yöllä ajurin vuoteeseen - tai oikeastaan heinäkasaan tallin ylisillä. Siinä sitten kaikki ovat rakastuneita vääriin ihmisiin, tunteet jylläävät tiukkaan nauhoitettujen korsettien sisällä, miehet juovat viskiä ja ovat isiensä talutusnuorassa ja elämä on loisteliaan kullattua, mutta kurjaa. Heti tarinan alussa ollaan hautaamassa nuorta neitoa hänen omana hääpäivänään. Arkku on tyhjä, koska vainajaa ei ole löydetty. 

Härnäävän houkuttava kirja - teki mieli jättää kesken, mutta takaisin se veti sivuilleen. Mitenhän tarina etenee?